Yksi tulevaisuuden isoista työelämän kysymyksistä Euroopan nopeinten harmaantuvassa maassa, Suomessa, on omaishoitajien työmarkkina-asema. Tulevaisuudessa yhä useampi työssäkäyvä pitää huolta perhe- ja lähipiiriinsä kuuluvasta tämän korkean iän, sairauden tai vamman vuoksi. Arvioiden mukaan jo nyt lähes kolmannes työikäisistä hoivaa tai auttaa omaistaan tai läheistään oman työssäkäyntinsä ohessa.

Hoidon ja huolenpidon järjestämisestä, rahoittamisesta ja näihin liittyvästä vastuunjaosta kansalaisten omavastuun, omaisten ja yhteiskunnan kesken on tullut myös kansainvälisesti yhä tärkeämpi sosiaalipoliittinen kysymys. Päijät-Hämeessä kriittinen muutospiste on vuosi 2020, jolloin 75-vuotiaiden määrä kääntyy merkittävään kasvuun. Vuodesta 2018 vuoteen 2040 yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa 17 450 henkilöllä ja yli 85-vuotiden määrä kasvaa 1075 henkilöllä. Päijät-Hämeelle vaikuttaa olevan erityisen leimallista runsas muistipotilaiden määrä. Samalla on jo tunnistettu, ettei nykyinen palvelurakenne riitä ikääntyneiden palvelutarpeeseen. Omaisten kykyä huolehtia läheisistään tulee siis tukea ja siihen kannustaa. Useimmiten kyse on naisista ja täten myös naisten asemasta työelämässä.

Suomessa arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 350 000 omaishoitajaa mutta vain noin 44 000 omaishoitosopimusta. Monet hoitavat omaistaan ilman tukea. Samalla heidän työpanoksensa läheisensä kotona hoitamiseksi säästää yhteiskunnan kustannuksia arviolta 1,3 miljoonaa miljardia euroa vuodessa. Esimerkiksi yhden laitosvuorokaudenhinta on keskimäärin 200–300 euroa vuorokaudessa. Hinta on lähes sama kuin alimman omaishoitopalkkion korvaus on kuukaudessa. Korvauksessa ja sen määräytymisperiaatteissa on suuria eroja kuntien ja maakuntien välillä.

Suomalaisessa työelämässä on monia jäykkiä rakenteita, jotka tekevät työelämän ja omaisen hoidon yhdistämisen vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Tarvitsemme lisää työmarkkinoiden joustoja. Monesti omaishoitajat joutuvat jäämään töistä pois, vaikka työhalukkuutta olisi. Ansiotyön lopettaminen tai vähentäminen saattaa myös heikentää tulevia työllisyysnäkymiä tai johtaa jopa pysyvään syrjäytymiseen työmarkkinoilta. Toisaalta joillekin töistä poisjääminen on taloudellisesti liian suuri riski, vaikka taas tarvetta omaisen hoitajuuteen olisi.

Tällä hetkellä omaistaan hoitavan on mahdollista saada (palkatonta) tilapäistä hoitovapaata mutta tuetun hoitovapaan mahdollisuus työssäkäyvälle olisi tärkeä tavoite seuraavalla hallituskaudella. Ruotsissa on jo mahdollista, että työntekijä jää tuetusti hoitamaan sairastunutta läheistään ja saa siihen määräaikaisen korvauksen sairausvakuutuksesta. Muita vaihtoehtoja tukea työikäisen omaishoitajuutta ovat etätyöt, liukuva työaika, lomien järjestelyt ja osa-aikaisuus. Lisäksi tarvitaan avointa keskustelukulttuuria ja työyhteisöjen muiden jäsenten ymmärrystä tilanteen edessä. Oleellisia ovat niin ikään omaishoitajien säännölliset terveystarkastukset, valmennukset, kuntoutukset sekä palveluiden saatavuus ja toimivuus.

Omaishoitajien jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää ennaltaehkäisyä. Esimerkiksi mielenterveyspotilaiden omaishoitajista liki 40 prosenttia väsyy ja sairastuu itse. Työikäisen uupumus ja tästä mahdollisesti seuraava masennus ja työkyvyttömyys ovat aina vakavia asioita paitsi henkilölle itselleen myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tarvitsemme keinoja, jotta työtä ja hoivaa voidaan yhteen sovittaa paremmin. Asia tulisikin nostaa esille työnantajia ja palkansaajia edustavien järjestöjen kanssa seuraavissa hallitusneuvotteluissa.

Tarvitsemme politiikkaa, joka auttaa omaishoitajia yhdistämään hoitovastuun ansiotyöhön ja parantaa omaishoitajien asemaa työelämässä. Hyvillä työelämän käytännöillä vähennetään myös työnantajan rekrytointi-, perehdytys- ja koulutuskustannuksia. Mahdollisuus pysyä työelämässä omaishoitotilanteesta riippumatta parantaa omaishoitoperheiden toimeentuloa ja lisää yhteiskunnan verotuloja.

Lue kokemuksiani omaishoitajuudesta Kansallisten Senioreiden Patina -lehdestä tästä linkistä: https://www.lukusali.fi/index.html?p=Patina&i=ac711ada-01dd-11e9-be45-00155d64030a

Viime kuukausien väkivaltaiset tapahtumat Suomessa ovat aiheuttaneet perusteltua huolta maamme sisäisestä turvallisuudesta. Myös suojelupoliisi (SUPO) on nostanut vuoden kuluessaan uhka-arviotaan. Kansalaisten turvallisuuden takaaminen on yksi vaalikevään keskeisistä keskustelun aiheista ja on talous- ja työllisyystilanteen lisäksi iso ja vaativa asiakokonaisuus, joka meidän on vain pystyttävä päättäjinä käsittelemään. Uhoaminen ei auta, vaan lainsäädännöllisiä keinoja pitää olla.

Puhemies Risikko totesi pari viikkoa sitten, että ulkomaalaislakiin tarvitaan muutoksia. Hän haluaa lakiin kirjauksen, että pysyväkin oleskelulupa on voitava perua henkilöltä, joka muodostaa uhkan kansalliselle turvallisuudelle. Tuen täysin Puhemies Risikon pyrkimystä. Tällä hetkellä ulkomaalaislaki ei mahdollista turvapaikan tai toissijaista suojelua saaneen henkilön pakolaisaseman peruuttamista. Tämä kiireellistä muutosta vaativa asia on noussut monen kansalaisenkin huulille - etenkin viime päivien tapahtumien johdosta, jossa jo runsaan rikollistaustan omaava oli aiheuttanut vakavan, alaikäiseen kohdistuneen, henkirikoksen.

Hallituksen keväällä antaman esityksen mukaan kiristyksiä olisi tulossa myös esimerkiksi ulkomaalaislain yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen liittyviin maastakarkoittamispäätöksiin. Esityksen mukaan maastakarkoittamisen täytäntöönpanossa ei tarvitsisi enää odottaa tuomion lainvoimaisuutta. Tämä esitys tulee ehdottomasti saattaa loppuun asti. Myös tarkennuksia lakiin on tulossa.

Nämä kaikki edellä mainitut lainsäädännölliset asiat ovat oikeita suuntia maamme sisäisen turvallisuuden vahvistamiselle mutta kokonaisuus on laaja ja maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti. Tarvitsemme lisäksi viranomaisresurssien (poliisi, rajavartilaitos) turvaamista ja esimerkiksi viranomaisten välisten tiedonsaannin mahdollisuuksien lisäämistä.

Kysymys on kuitenkin laajemmasta asiasta - koko maahanmuuttopolitiikastamme.

Olemme sitoutuneet vastaanottamaan YK:n kriteerit täyttäviä kiintiöpakolaisia. Tämä on oikein, tärkeää ja inhimillistä. Yleisesti sotatilanteissa on kyettävä ensisijaisesti auttamaan siviilejä. Heistä monet jäävät sota-alueiden sekasortoon, kykenemättöminä lähtemään. Paikan päälle tarjottu tuki paitsi saa yhteiskunnan uudelleen rakennuksen alulle, on myös tehokas auttamisen tapa.

Nykyiset huolemme ja haastemme eivät kuitenkaan liity pakolaisiin vaan muuhun maahanmuuttoon.

Maahanmuutossa meidän on onnistuttava tekemään tiivistä eurooppalaista yhteistyötä, saatava turvapaikanhakuprosessit nopeiksi ja oikeudenmukaisiksi sekä tehostettava työperäisen maahanmuuton tai aidon suojan ja turvan tarpeessa olevien maahanmuuttajien nopeaa integrointia yhteiskuntaamme.

On tärkeää varmistaa perusteetta maahamme tulleiden ihmisten nopea palauttaminen. Mitä tehokkaampaa palauttaminen on, sitä vähemmän meille tulee perusteettomia turvapaikanhakijoita. Täten voimme myös paremmin auttaa heitä, jotka apua todella tarvitsevat.

Euroopan kovinta vauhtia harmaantuva Suomi tarvitsee etenkin työperäistä maahanmuuttoa. Heidän kohdallaan työllistämisen prosesseja on edelleen nopeutettava, aiempaa kokemusta voitava hyödyntää joustavammin ja kaikkea työllistymisen byrokratiaa on purettava. Keinoja näihin on jo olemassa mutta toteutus on hidasta. Meidän tulee tukea maahanmuuttajien kykyä elättää itsensä ja perheensä heidän passivoimisen sijaan.

Yksi pohdittava asia työllistämisen jouduttamiseksi olisi esimerkiksi pakkoruotsin poistaminen. Tästä olen kirjoittanut blogin jo edellisten eduskuntavaalien yhteydessä. Tämä mahdollisuus tulisi olla ainakin työperäisten maahanmuutajien kohdalla.

Ulkomaalaislain ja maahanmuuton kysymyksissä on paljon sekä eettistä että käytännöllistä pohdittavaa. Nämä aiheet eivät ole helppoja, mutta ne pitää silti kyetä selvittämään.

YK-sopimus velvoittaa, että jokaisella on oikeus päättää missä ja kenen kanssa asuu. Sopimus korostaa, että jokaisen ihmisen yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kaikessa päätöksenteossa. Tämä ei valitettavasti toteudu esimerkiksi vammaisten ihmisten kohdalla. Vammaisten ihmisten elämänmittaisia avun ja tuen tarpeita kilpailutetaan ja palveluntuottaja saattaa vaihtua ilman, että vammainen henkilö on ollut millään tavalla osallisena asiassa. Suomi on ratifioinut YK-sopimuksen jo vuonna 2016.

Pahimmillaan kilpailutukset voivat johtaa myös siihen, että vammainen ihminen joutuu muuttamaan pois kodistaan. Oma turvallinen koti on jokaisen perusoikeus. Seurauksena on, ettei heillä ole osallisuutta eikä oikeussuojakeinoja itseään koskevissa päätöksissä. Kunnissa nämä harvoin toteutuvat edes tilanteissa, joissa valmistellaan vammaisille välttämättömien palveluiden, kuten kuljetus- tai asumispalveluja. Vuonna 2016 uudistettu ja voimaan tullut hankintalaki ei ole muuttanut tilannetta millään tavalla. Kunnat ovat velvoitettuja kilpailuttamaan ulkopuolelta hankittavat palvelut.

Hankintalain uudistus perustuu EU:n hankintadirektiiviin. Useissa EU-maissa on kuitenkin päätetty jättää esimerkiksi vammaisten palvelut kokonaan kilpailutuksen ulkopuolelle. Ratkaisuna ongelmaan, Suomi on linjannut, että vammaisten ihmisten palvelujen tuleva järjestäminen ratkaistaan sote-uudistuksen valinnanvapauslainsäädännön yhteydessä.

Käytännössä tämä tarkoittaa että vammainen voisi valita vapaasti hänelle sopivan palveluntuottajan käyttämällä esimerkiksi palveluseteliä tai hänelle myönnettyä henkilökohtaista budjettia. Näin ollen elämänmittaiset palvelut siirtyisivät hankintalainsäädännön alta valinnanvapauden piiriin. Tämä kuitenkin edellyttää, että vammainen ihminen saa tarvitsemansa tuen valintaa tehdessään sote-ammattilaisen ohjauksen kautta. Esimerkiksi tiedonsaannissa voi esiintyä ongelmia, sillä monet vammaiset ihmiset tarvitsevat selkokieltä, jotta viranomaisten tiedotteet ymmärretään. Tämä tuokin haasteen tulevalle maakunnalle, sillä YK- sopimus velvoittaa tarjoamaan tietoa helposti luettavassa, ymmärrettävässä ja saavutettavassa muodossa.

Vammaisten ihmisten avun ja tuen tarpeet ovat kovin yksilöllisiä. Ne vaihtelevat fyysisen avun tarpeesta monialaisiin ja laajoihin henkisen ja sosiaalisen tuen tarpeisiin.  Oikea laatu syntyy palveluntuottajien arvomaailman sekä koko kyseisen organisaation yksittäisissä kohtaamisissa, osaamisessa ja palvelun kokonaisuudessa. Lisäksi laatu syntyy asiakkaan kokemasta palvelun tuloslaadusta. Siksi oikeus päättää omista palveluistaan on tärkeää taata myös vammaisille henkilöille.

Tällä hetkellä odotamme sote-uudistuksen tulemista. Monilla pienillä pk-yrittäjillä on tarjolla hyviä julkista palvelua täydentäviä toimintoja, joiden käyttöä valinnanvapaus tulee tukemaan. Venyvä lainsäädäntö uudistus on kuitenkin aiheuttanut epävarmuutta ja pieniä yrityksiä on myyty suurille, kansainvälisillekin yhtiöille. Toivoa saattaakin, monesta syystä, että lainsäädäntö paketti viedään määrätietoisesti loppuun asti tämän hallituksen aikana. Seuraavallekin jää työsarkaa tarkemmassa lainsäädännössä mutta perusrakenteet pitää saada kuntoon jo nyt.

Nykyinen hankintalaki ei ole mahdollistanut innovatiivisia kehityssuuntia, vaan on johtanut enemmän standardi- ja pakettiratkaisuihin. Valinnanvapaus parhaillaan voi tuoda mukanaan palveluiden ja teknologian integrointia asiakkaan kannalta yksilöllisesti räätälöitynä. Innovatiivinen palvelutuotanto myös elämänmittaisissa palveluissa syntyy sosiaalisesta kanssakäymisestä, vuorovaikutuksesta ei luilleen kalutusta kilpailutuksesta.

Innovatiivisessa tilanteessa on tilaa pienille ja ketterille toimijoille, joilla ei ole varaa odottaa seuraavaa kilpailutuskierrosta. Näin ollen on tärkeää monestakin näkökulmasta saattaa valinnanvapaus ja henkilökohtainen budjetointi osana sote-uudistusta maaliin.

Perheen perustaminen on yksi henkilökohtaisimpia päätöksiä ja valintoja, joissa jokainen pari tuntee ja tietää elämäntilanteensa parhaiten. Myös pikkulapsivaiheen perhevapaiden käyttäminen on henkilökohtainen päätös. Tämän vuoksi perhevapaauudistuksella ei saa sitoa perheiden valinnanvapauden mahdollisuuksia, vaan päinvastoin lisätä joustavuutta joustoa, joka huomioi yksilölliset tarpeet.

Perhevapaauudistus on useiden puolueiden seuraavan eduskuntakauden päätavoitteita. Työllisyyden lisääminen sekä lapsen edun ja tasa-arvon lisääminen ovat oleellisia edistettäviä asioita, jotka liiitetään perhevapaauudistukseen. Toisinaan keskustelua seuratessa on kuitenkin tullut olo, että lapsista on tullut työuran hidasteita ja ikään kuin ongelmia, joita pitää siirtää – vaikka lakeja säätämällä. Tällainen mielikuva tai asenne ei ole millään tavalla hyvä keino lisätä perheiden toiveita lapsista.

Väestöliiton tuoreen barometrin mukaan suomalaiset suhtautuvat kriittisesti vallalla olevaan perhepolitiikkaan. Kritiikkiä on esitetty niin edellisen kuin nykyisenkin hallituksen toimille. Perheet kaipaavat barometrin mukaan lisää joustavuutta työn ja perheen yhteensovittamiseen, perhetukiin ja -vapaisiin. Perheet haluavat jatkossakin vapauden päättää siitä, kumpi vanhemmista käyttää vanhempain- ja hoitovapaajaksot ennen kuin lapsi täyttää kolme vuotta. Tämä näkemys poikkeaa siitä, mitä useat päättäjät  ovat ehdottaneet (ns.6+6+6 malli) – se vastustaa pakkokiintiöitä. Perhevapaakeskustelussa on esitetty, että äideille ja isille tulisi pakkokiintiöt ja perheiden mahdollisuuksia valita kotiin jäävä näin ollen rajoitettaisiin. Tämä hankaloittaisi myös yrittäjäperheiden arkea, sillä pienen yrityksen toiminta riippuu usein äidin tai isän työpanoksesta.  Tämän vuoksi yrittäjäjärjestöt ovat niin ikään vastustaneet sitä.

Perhevapaiden uudistamisessa on syytä kuunnella vanhempia. Monet kertovat nykyisen mallin olevan toimiva, mutta siihen tarvitaan lisää vaihtoehtoisuutta perhetuki- ja palvelujärjestelmään. Näitä voisivat olla joustavampi työaika, helpompi osa-aikatyön yhdistäminen lastenhoitoon tai hoitotuen jakaminen pidemmälle aikavälille esimerkiksi esikouluikään. Tämä toive tosin haastaa myös työnantajat pohtimaan yhä perheystävällisempiä ratkaisuja.

Perhevapaauudistuksen tekeminen on silti tärkeää. Se vaatii kipeästi uudistamista. Nykyinen perhevapaamallimme on Pohjoismaiden jäykin ja sen korvaustaso on matalin. Malli ei tue työn ja perhe-elämän yhdistämistä. Uudistus on ehdottomasti kirjattava hallitusohjelmaan, sille on varattava resurssit ja niiden jakautumisessa tulee huomioida myös työnantajien vastuiden jakautuminen.

Molemmilla vanhemmilla tulee olla mahdollisuus perhevapaisiin joustavasti lapsen tarpeet ja oma työtilanne huomioiden. Uudistuksen tulee myös huomioida kaikki perhemuodot, elämäntilanteet ja tilanteet (esim. yrittäjät, työttömät, opiskelijat ja apurahalla työskentelevät). Mahdollisuus yhdistää yrittäjyys ja lapsen hoitaminen vanhempainpäivärahalla tukisi erityisesti yrittäjävanhempia.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on tärkeänä pilarina ollut yksilön vapaus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. En näe, että lainsäädännön tulisi tässäkään tapauksessa olla sille esteenä. Toisenlaisiakin tapoja päästä tavoitteeseen perhevapaauudistuksessa on kuin vapaiden pakkokiintiöinti.  

 

Huolen aiheeksi on viime viikkoina maakunnassa noussut Itä-Suomen maakuntien ja kuntien ilmeisen voimakas itäradan lobbaus valtakunnan päättäjille. Järjettömän oloiseen hankkeeseen on ministeriössä viimeaikaisten tietojen mukaan ryhdytty suhtautumaan myönteisemmällä tavalla. Ministeri Berner (Kesk.) on ilmoittanut teettävänsä hankkeesta selvityksen vielä tämän vuoden puolella.

Ministerin kokoon kutsumaan selvitysryhmään on valittu edustajia liikenne- ja viestintäministeriöstä, Liikennevirastosta, Etelä-Karjalan liitosta, Etelä-Savon liitosta, Kainuun liitosta, Kymenlaakson liitosta, Pohjois-Karjalan maakuntaliitosta, Pohjois-Savon liitosta, Uudenmaan liitosta, Kouvolan kaupungista ja Porvoon kaupungista. Ryhmä on aloittanut työnsä lokakuussa. Ilmeisen selvänä tavoitteena on, että itäratahanke nostetaan Helsingistä Tampereelle ja Helsingistä Turkuun kaavailtujen ratahankkeiden rinnalle. Käytännössä Itärata tarkoittaa täysin uuden raideyhteyden luomista Kouvolasta Porvoon kautta Helsinkiin.

Itäradan aikaan saama ’”oikaisu” Helsingistä Kouvolaan vähentäisi toteutuessaan oleellisesti nopeiden kaukoliikenteen junien (InterCity ja Pendolino) pysähtymistä Lahdessa. Tämä tekisi paitsi oikoradan investoinnin mitättömäksi, olisi myös turmiollinen koko Lahden seutukunnalle. Pendelöinti on oleellinen asia monissa työllisyyden ja asumisen ratkaisuissa. Nopeiden junien väheneminen, erityisesti pääkaupunkiseudun suuntaan, voisi siirtää työmatkalaisia junasta henkilöautoilun pariin. Nopeat junat kilpailevat selkeämmin autojen kanssa kuin hitaammat lähijunat. Tämä olisi päästötavoitteiden näkökulmasta huono suunta. Vaikka eniten on ollut esillä yhteys Helsinkiin, muuttuisivat junayhteydet Päijät-Hämeestä myös Itä-Suomeen vaihdollisiksi uuden radan myötä.
 
Vähäpätöinen vaikutus ei olisi myöskään Venäjälle liikennöivän Allegron siirtyminen uudelle radalle. Päijäthämäläisten lisäksi haittaa tästä olisi Tampereen suunnasta Venäjälle ja Venäjältä matkaaville, jotka joutuisivat koukkaamaan päärataa pitkin pääkaupunkiseudun kautta. Kuitenkin aiemmin on jo ollut suunnitteilla Riihimäen kolmioraiteen hyödyntäminen myös matkustajaliikenteessä, jolloin Tampereelta voisi kulkea suora junayhteys Pietariin. Uusi rata voisi vesittää tällaiset suunnitelmat.
 
Oikaisua pääradalta Kouvolaan on vaikea perustella millään tavalla. Matka-ajoissa ei ole eroa, sillä Kouvolasta Kuopioon sekä Joensuuhun kulkevilla radoilla on pitkiä, maksiminopeudeltaan 140 km/h olevia rataosuuksia. Matalat nopeusrajoitukset johtuvat matkan varrella olevista tasoristeyksistä, sähköistyksen toteutustavasta ja ratageometriasta. Matkanopeuksien nostaminen edellyttäisi em. syistä paitsi laajamittaisia rakennustöitä myös melusuojausta useammassa kohteessa matkan varrella. Rataosuus on lisäksi pääsääntöisesti yksiraiteinen.

Itärataa ei myöskään voida perustella kustannusnäkökulmista. Yksikään oikaisusta tehty toimenpideselvitys ei ole, ainakaan toistaiseksi, nostanut esiin yhtään yhteiskunnallisesti kannattavaa hankemuotoa. Tällä hetkellä itäradan kustannusarvio on noin kaksi miljardia euroa. Jos aikasäästö Kouvola-Helsinki välillä olisi suunnitellut 25 minuuttia, olisi yhden minuutin hinta 80 miljoonaa euroa.   

Suomen rautatieväyläverkko on päässyt rapistumaan sen kunnossapidon niukkojen resurssien seurauksena. Korjausvelkaa koko väyläverkolla (tiet, radat, vesiväylät) on yhteensä ollut noin 2,5 miljardia viime vuonna. On varsin yksiselitteistä, että järkevintä on nykyisten maanteiden ja rautateiden runkoverkoston kehittäminen. 

Raideratkaisuissa ja yleisesti maakunnan eri edunvalvonnallisissa asioissa eletään tällä hetkellä tärkeitä hetkiä. Maakunnat hakevat kumppaneita niin EU-rahojen jaossa kuin muissakin yhteistoiminta-asioissa. Päijät-Hämeen eri toimijoiden: poliittisten päättäjien, virkamiesten sekä elinkeinoelämän toimijoiden tulee löytää yhteinen näkemys, jota lähdemme yksissä tuumin viemään eteenpäin. Maakuntahallitus on jo osaltaan ottanut asiaan kantaa lausumalla siitä Uudenmaa-kaavaan 2050.

Lahti on ollut aktiivisesti mukana lentoratahankkeessa, joka toteutuessaan olisi kaksiraiteinen sähköistetty kaukoliikennerata. Se yhdistäisi Helsinki-Vantaan lentoaseman pääradan kaukojunaliikenteeseen. Tulisiko tämän lisäksi maakunnan antaa tuulta myös Keski-Suomen hiljentyneelle kaksoisraidehankkeelle?

Itäratahanke on saanut idän joukot yhtenäisiksi. Lännessä tunnin junaa lobataan niin ikään voimakkaasti kaikilla tasoilla. Päijät-Häme ei jääne huonommaksi.