Saimme kuulla hiljattain Hollolassa surullisia ja samalla aivan liian tutuksi tulleita uutisia uudisrakentamisen saralla. Uudessa koulurakennuksessa todettiin pitkään jatkuneiden oireiluiden,selittäväksi tekijäksi löytyivät todetut rakennusvirheet.

Uutinen oli monella tavalla tavattoman surullinen mutta myös raivostuttava.

Salpakankaan koulu on ollut Hollolan ja koko kuntakentän vaikeassa taloustilassa iso investointi tulevaisuuteen. Liki 30 miljoonan euron kokonaisuuden olisi suonut onnistuvan monestakin syystä.

Jatkuvat uutiset uusien rakennuksien ongelmista ovat surullista luettavaa. Rakentamis- ja korjaamisalan kouluja käymättömälle on vaikeaa ymmärtää missä on oikein vika?

Onko vika liian hätäisessä ja osaamattomassa rakentamisessa, puutteellisessa valvonnassa, väärissä materiaaleissa vai yksinkertaisesti moraalissa mitä taakseen kukin työssään jättää? Erityisesti kaltaiselleni hoitoalan ammattilaiselle, jonka yksi pieni virhe voi maksaa ihmishengen, on vaikea käsittää ja ennen kaikkea hyväksyä jatkuvia "inhimillisiä" virheitä. Omassa työssäni niitä vain ei voi tapahtua.

Syyttely tilanteessa sinänsä on turhaa, mutta ratkaisut äärimmäisen tärkeitä. Prosessi reklamaatioineen kulkee omaa polkuaan mutta korjauksessa pitää onnistua. Luonnollisesti tulen valtuutettuna seuraamaan koululla tapahtuvien korjaustoimenpiteiden etenemistä. Niiden onnistumisen näen ennen kaikkea kunnan imagokysymyksenä mutta myös vastuukantamisena kuntalaisten ja henkilökunnan terveydestä.

Vastuu julkisrakentamisessa on laittanut myös mietteliääksi.

Maakaaren mukaisesti kiinteistökaupassa myyjä vastaa virheitä viiden vuoden, jopa kymmenen vuoden ajan. Asunto-osakekaupassa vastaava määrä on kaksi vuotta. Mutta miten on julkisen rakentamisen laita?

Yleinen käytäntö lienee kaksi vuotta ja vain vakavissa virheissä kymmenen vuotta. Ja vakavia virheitä tuskin kukaan tekee - oli se sitten tietoista tai tiedostamatonta. Tähän toivoisin eritoten arkadianmäellä puututtavan vai onko rakennusteollisuuden lobbaus liian rajua?

Yhtä kaikki, yksityinen ihminen on siis suuremassa vastuussa kuin ammattimainen rakennusliike. Yksityinen ihminen ei myöskään voi aina edes tietää/ymmärtääniistä virheistä, joista hän joutuu lopulta vastaamaan. 

Yhtä lailla surullista on se, että tämä lysti on pois kuntalaisten, veromaksajien yhteisestä pussista. Muutenkin Hollolassa niukalla tulopohjalla on paljon tekemistä, jotta ikääntyvälle väestölle saadaan riittävästi palveluita, lapsiperheitä kyetään tukemaan heidän erilaisissa elämäntilanteissaan, nuoria voidaan ehkäistä syrjäytymästä, teitä voidaan pitää kunnossa sekä investointeja voidaan tehdä kunnan elinvoiman takaamiseksi ja niin edelleen. Kakkua kun ei voi säästää ja syödä samanaikaisesti.

Erinäiset sisäilmaongelmat ovat koko maamme vitsaus erityisesti julkisissa rakennuksissa. Omasta työympäristöstäni sairaalasta on kautta Suomen maan useita ikäviä esimerkkejä.

Asiantuntijoiden mukaan puhumme miljardeista puhumattakaan ongelmien terveydellisistä seurauksista ja kustannuksista.

Kovasti arvostamani professori Tuula Putus arvelee ongelmien juontuvan ennen kaikkea 1970-luvun jälkeen alkaneella energiansäästö ja tiivistämisvimmalla, joka on Suomessa vain lisääntynyt. Ylelle antamassa haastattelussa hän on todennut, ettei rakentamisen laatu ole pysynyt mukana yhä vaativammaksi muuttuvien rakennusten tekemisessä. On menty energiansäästö ja raha edellä ja terveys on saanut seurata perässä. Ongelmilta eivät siis välty uudet julkiset rakennukset sen paremmin kuin uudet omakotitalotkin, jotka usein pakettiratkaisuina kiireellä tehdään.

Putus on asettanut toiveensa sisäilma-asioiden ratkaisemisessa vihaisiin äiteihin. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että eniten oireita sisäilmasta tuottavat päiväkodit, koulut, sairaalat, terveyskeskukset ja toimistot. On siis kyse naisten työpaikoista. Naisten ja mummojen lapsista ja lapsen lapsista. Ja usein miten äänessä ovat - kyllä vihaiset äidit. Hän toki muistuttaa, että miehetkin sairastuvat. mutta usein "nuolevat haavansa ja kärsivät hiljaa".

Myönnän kuuluvani yllämainittuun kategoriaan. Kuulutko sinä?

Monet suomalaiset ovat tänä aamuna heräilleet kirpakkaan loppiaispäivään. Pakkanen paukkuu etelässäkin mutta mikäpäs siinä, kun on halkoa uuniin ja jalassa mummon kutomat villasukat. Juuri tämä päivä olikin mitä otollisin uuden vuoden blogikirjoitusten starttaamiseen.

Miksikö?

Eilisen upean lätkätrillerin ja ansaitun voiton jälkihuumassa eräillä saattaa olla hieman "tukka kipeänä" ja toisilla taas saattaa muuten sattua sieluun. Kuulun jälkimmäiseen kategoriaan ja se tunne kirvoitti rustaamaan muutamia poliittisen urani aikana muhineita ajatuksia ylös.

Miksikö?

Seurasin eilen satojen tuhansien suomalaisten ohella kiekkofinaalia eikä pöksyissä pysyminen ollut kovinkaan helppoa. Paitsi, että pelit olivat kautta linjan todella viihdyttäviä teki minuun suurimman vaikutuksen jälleen kerrran nämä uuden ajan nuoret.

Miksikö?

Olen fanittanut jo pitkään Haloo Helsinkiä, jonka solisti Ellillä on kerrassaan maagisia kykyjä olla läsnä, luoda kontaktia sekä hahmottaa nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Olemme usein ystävieni kanssa todenneet, että Ellin kaltaisten lahjakkaiden nuorten käsissä tämän Telluksen elämä on totisesti turvattu. Heille menestys ei ole sattumaa mutta sattumaa ei myöskään ole ymmärtää, että me kaikki tarvitsemme täällä toisiamme.

Samaa uuden ajan energiaa on nyt näkyvilllä Ellin ja nuorten leijonien lisäksi monessa nuoressa ihmisessä ympärilläni.  Ja tätä kaikkea minä olen niin kovasti kaivannut.

Miksikö?

Minua on jo pitkään erityisesti politiikassa vaivannut se kovin vanhankantainen, pölyttynyt ja patriarkkainen tyyli asioiden hoitamiseen. Peli on kovaa, mutta se on paikoin myös erittäin rumaa. Olenkin pohtinut tämän lyhyen poliittisen"urani" aikana onko tosiaan niin, ettei rehellisille politiikan tekijöille ovet aukene ellei kyynärpää ole terävä ja saunaseura oikeaa? Voiko todella olla niin, ettei kirkasotsaisuudella pärjää?

On niitä, jotka osaavat poliittisen pelin hyvin. He uivat viemäreissä, mutta paska ei silti vain tartu. Heillä on omat likaisen työntekijänsä ja käsittämätön pokka. Näitä tyyppejä muuten löytyy ihan jokaisesta puolueesta.

Miksikö? No "koska politiikka on sellaista".

Monet ovat myös todenneet matkan varrella, että yhteisten asioiden hoitamiseen tarvitaan uudempaa tapaa tehdä asioita. Uusia tyyppejä, uutta halua, uutta motivaatiota kaukana vanhoista kaunoista, pelkotiloista tai uhkakuvista. Uusia tyyppejä, jotka eivät pohdi palleja tai saappaita. Palkkioita tai ansiomerkkejä.

Peli on kovaa uusienkin kanssa - kyllä, mutta sitä pelataan reiluilla säännöillä parhaiden voittaessa taidoilla, tiedolla tai joskus tuurilla. Mutta ei niin, että pinnalla pyristelevän pää painettaisi uppeluksiin vain siksi, että itse pelastuisi.

Olen ollut joulun pyhinä varsin syvissä vesissä maakunnallisen soten kaatuessa. Pääsin mukaan valmistelutyöhön olemalla mukana  niin ohjausryhmän kuin työvaliokunnankin jäsen. Tämä kokemus oli monella tavalla avartava, opettava mutta myös ahdistava.

Miksikö?

Siksi, että aniharvat päättäjät mielestäni kykenivät näkemään metsää puilta tai  vaihtohtoisesti sitä hienointa puuta metsän keskellä. Välillä tuntui suorastaan turhauttavalta istua ja kuunnella keskustelua, jossa löytyi pelkkiä vikoja, ongelmia ja puutteita muttei yhtään konkreettista korjauskeinoa, sallivuutta keskeneräisyyteen tai vastaantuloa.

Tuntui, että ne jotka olivat alunperinkin hanketta vastaan eivät edes halunneet muuttaa mieltään koko vuoden aikana. Suren myös kaikkia niitä turhia tunteja, jotka valuivat hukkaan perustyönteosta niin virkamiehiltä kuin  luottamushenkilöiltä mutta suren erityisesti ihan jokaisen kuntalaisen tulevien palveluiden puolesta.

Suren, ettei vieläkään ollut otollinen aika rohkealle maakunnalliselle yhteistyölle.

Kyllä. Olen samaa mieltä monestakin esitetystä kritiikistä mikä tulee valmistelun etenemiseen, asioiden esitystapaan tai muutoksen haltuunottoon. Samalla olen jatkuvasti yrittänyt omassa mielessäni poistaa turhat roskat silmistä ja hahmottaa kokonaisuuden.

Kyllä, olen samaa mieltä, että hyvää ei olisi heti saatu tehtyä ja että joidenkin valta olisi murtunut ja toisten vahvistunut. Kysymys kuuluukin kenelle olimme organisaatiota tekemässä ja miksi?  Yleisesti ottaen en siis koe tarvetta muuttaa mielipidettäni siitä, että sote ja politiikan tekeminen sopivat erittäin huonosti yhteen.

Tästä melankolisesta kirjoituksestani huolimatta en ole heittämässä kirvestä kaivoon. Päinvastoin. PuLa-Ahon kaltaisten tyyppien vallatessa elämän ja politiikankin kenttää  sitä itsekin syttyy taas uudelleen. Ratkaisumaalin Saarelan hyvällä pohjatyöllä tehnyt Kassu Kapanen totesi asian melko tiivistetysti:
 
" Ajattelin vaan ignoorata, hän kertoi suhtautumisestaan arvosteluun.- Aina tulee olemaan joku Pertti Eräjorma, joka tulee kommentoimaan jotain, etten ole tehnyt sitä tai tätä. Se vaan valitettavasti kuuluu urheiluun. - Tietenkin ne haluavat, että Suomi voittaa, Kassu ymmärtää."

Täytyy vaan jaksaa painaa sitkeästi päädystä päätyyn ja vääntää kulmissa niin kyllä se verkko joskus heilahtaa Päijät-Hämeessäkin.