Olen ollut mukana aktiivisessa kunnallispolitiikassa kohta kaksi vuotta. Työelämässä olen ollut kohta 21 vuotta. Mitä enemmän kokemusta molemmista on tullut, sen enemmän löydän niistä yhteneväisyyksiä. Mutta samalla niin paljon kehitettävää.


Suoritin tällä viikolla työturvallisuuskeskuksen (TTK) työhyvinvointikorttikouluttajan tittelin. Parin päivän aikana kävimme paljon läpi tärkeitä asioita ihmisten työssä jaksamiseen , työhyvinvointiin, lainsäädäntöön ja muihin perusasioihin. Painotan tässä yhteydessä sanaa perusasioihin.

Olen tehnyt urani aikana töitä erilaisissa työyhteisöissä ja kohdannut paljon erilaisia ihmisiä. Sama koskee myös poliittista elämäni, joka on sosiaalisten suhteiden ilmentymä.  Näitä kahta eri puolta elämässäni pohtiessani  on viime aikoina pyörinyt mielessäni yksi kysymys.

Missä vaiheessa järkevät ihmiset alkavat käyttäytymään järjettömästi?

Tarkennuksena sanottakoot, että puhun työntekijöistä ja politiikoista yläkäsitteenä perustuen moniin käymiini keskusteluihin eri puolilla Suomea.



Työyhteisöissä terveen järjen häviäminen näkyy usein yleisenä pahoinvointina, työpaikkakiusaamisena sekä arkisena tölvimisenä ja syrjintänä. Se näkyy yhteisöllisyyden häviämisenä ja siinä, ettei kaveria voi auttaa, vaikka pystyisi "koska se ei kuulu toimenkuvaan".

Lähtökohtaisesti sanojen "huomenta", "anteeksi", "kiitos" ja "heippa" unohtaminen  kertoo omaa tarinaansa ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Tai sen täydellisestä puutteesta.

Missä vaiheessa peruskäytöstavat häviävät, kun ensin opimme ne itse ja usein opetamme niitä myös omille lapsillekin?


Entä sitten politiikassa?

Mikä tekee poliittisen elämänsä alkutaipaleella iloisesti hymyilleestä, kaikkien kaverista naapurin Jokesta tai Tainasta vähän ajan päästä muille ilkeilevän oman eduntavoittelijan? Tyypin, joka pelaa mielummin politiikkaa omaan pussiin muiden toimiessa pelinappuloina. Tyypin, joka unohtaa, ettei politiikka ollutkaan soololaji.

Näitäkin nimittäin on.  Aivan liian paljon.

Puhuimme viikonloppuna ystävieni kanssa paljon siitä, millainen maa Suomi on tai millaiseksi se on menossa.  Olimme kaikki huolestuneita siitä, onko maamme menossa yhä enemmän kohti eriarvoistumista, suvaitsemattomuutta ja kovia arvoja? Äitinä, työntekijänä ja aloittelevana politiikkona ajatusleikki herättää monenlaisia mietteitä.

Asia on minusta nyt niin, ettei Jeppeä voi eikä saa jättää. Yhteisön  ja yhteisöllisyyden kadotessa katoaa myös ihminen.

Me yksinkertaisesti tarvitsemme toisiamme. 

Minusta meidän pitää oppia jotain nuorilta, jotka taatusti seuraavat touhuamme silmät pyöreinä.

Meidän pitää kyetä tuomaan työyhteisöihin ja politiikkaan jotain nuorten kulttuurista, sillä he ovat maamme alkuasukkaita ja me siirtolaisia. Nuorten maailma on suvaitsevainen ja mahdollistava. Nuorten maailma on innostava, raikas, hyväksyvä ja tasa-arvoinen.

Onneksi meillä on nuoret ja ne ladun avaajat, jotka jaksavat liputtaa positiivisuuden lippua. Keep on going!

IceBucketChallange on Hollywoodista lähtöisin oleva hyväntekeväisyystempaus, jolla pyritään levittämään tietoutta ALS- sairaudesta. ALS (Amyotrofinen lateraaliskleroosi) on parantumaton, etenevä  lihasrappeuma sairaus. ALS:n sairastuneiden jäljellä oleva elinikä on taudin toteamisen jälkeen noin 3-5 vuotta. Taudin syy on myös selvittämättä.

Amerikassa jäävesi- haaste on tuottanut ALS:n tutkimiseen jo yli 40 miljoonaa euroa. Mukana ovat niin Oprah, BIll Gates kuin Justin Timberlake ja George W. Bushkin.

Suomeen tempaus on levinnyt nopeasti ja tällä Iltasanomat sovelsi haastetta niin, että varoja kerätään Uudelle Lastensairaalalle samalla kuin alkuperäinen idea pysyy matkassa mukana. Uuden Lastensairaalan yksityislahjotusten tavoitteesta puuttuu enää reilut 200.000 euroa.  Se on naurettava määrä, kun otetaan huomioon keräyksen tavoite. 30 miljoonaa euroa!

Tartuin tietysti haasteeseen mukaan ja lopputulos on nähtävillä tämän blogin lopussa. Kiitän TopLine Mediaa videon toteutuksesta! Tempaus oli kaikkinensa todella hauska kokemus ja erityisesti lapsille suuri elämys - äidin sai kastella jäävedellä ihan luvan kanssa.

Vedet olivat arkkupakastimessa yön yli ja lisäksi ämpäreihin lisättiin 25:n  jääpalapussin jäät. Eli kyllä - vesi oli kylmää.

Siirsin eilen oman osuuteni lastensairaalan keräykseen ja nyt sitten odottelen haastettujen tempauksia. Ja haastan itse kunkin tähän tärkeään ja hyödylliseen tempauksen mukaan!


Lisätietoja ALS- sairaudesta: http://www.alsa.org/

Lihastautiliitto: http://www.lihastautiliitto.fi/cgi-bin/wafnet3.pl?id=36&kid=1

Uuden Lastensairaalan lahjoitussivu:  http://uusilastensairaala2017.fi/

 
"Pelottaa tulla vanhaksi" totesi eräs tuttuni linkattuani facebookiin otsikon hoitajien lomautusten vaikutuksista potilashoitoon. Hetki aikaa tuon lauseen parissa pohtien järisyttää.

Milloin meidän hyvinvointiyhteiskunnastamme on tullut paikka, jossa pelottaa joutua hoidettavaksi tai vanheta?

Sairaaloiden lomautukset ovat olleet lähivuosien kummallinen ilmiö. Niitä tietysti tehdään säästöjen toivossa, ovathan henkilöstömenot se suurin kuluerä. Mutta.

Lopullisen viivan alle jäävät summat ovat olleet poikkeuksetta miljoonien sijasta satoja tuhansia. Nämä ns. näkyvät säästöt eivät myöskään ole koko totuus. Lomautukset tuovat kylkiäisinä myös paljon muuta.

Ne aiheuttavat katkeruutta, epäluottamusta työnantajaa kohtaan, henkilökunnan keskinäistä kahnausta, väsymystä, pelkoja ja pettymystä. Ne aiheuttavat työyhteisöjen pahoinvointia, lähiesimiesten uupumista ja potilaiden huonoa hoidonlaatua.

Toiset toipuvat lomautusprosessista nopeammin, toisilla se voi viedä yllättävänkin pitkään.

Se säästö mikä saadaan aikaan lomauttamalla Sari Sairaanhoitaja, menetetään monin verroin myöhemmin. Työyhteisöjen hyvinvointia, väsyneitä työntekijöitä ja henkilökunnan kiristyneitä välejä paikkaillaan pahimmassa tapauksissa vuosia. Luottamuksen takaisin saaminen voi  olla vaikea tehtävä. Puhumattakaan lomautusten aiheuttamasta imagotappiosta työnantajalle.

Hoitoalan (ja lääketieteen) osaajista käydään jo nyt kovaa kilpailua. Kunhan vuoteen 2025 kaikki kymmenet tuhannet hoitajat ovat jääneet eläkkeelle olemme syvissä ongelmissa. Olen tuonut tätä esille jo aiemmissa blogeissani. Nämä seikat yhdistettynä Euroopan rankimpaan huoltosuhteeseen (ikääntyvään väestöön) saavat aikaan niskavillojen nousua.

Hyvät työnantajat ja toimiva johtaminen vetävät puoleensa huippuosaajia.  He taas tuovat   mukanaan muita huippuosaajia. Hoitajien kohdalla kun palkkaporkkana on ainakin vielä kohtuullisen absurdi ajatus, lähtee sitouttaminen muista asioista.

Hyvä organisaatio houkuttelee puoleensa myös potilaita, joilla on mahdollisuus hoitopaikkansa valita. Vapaan liikkuvuuden mahdollistamana suosiota saa paikka,  jossa hoito on laadukasta, tehokasta ja osaavaa. Luonnollisesti nämä kaksi elementtiä kulkevat symbioosissa (osaajat - huippuorganisaatio - potilaiden valinta).
 
Lomautuksien järjestäminen ilman arjen työn kärsimistä on mahdotonta ja yleinen ajatus onkin, mitä voidaan jättää tekemättä. Ei nosteta vanhuksia niin usein istumaan? Ei suihkuteta potilaita niin usein? EI vaihdeta vaippoja liian tiheään?

Vastaus lienee, ettei juuri mitään voi jättää tekemättä. 

Vanhus tarvitsee edelleen vaippoja, lääkkeitä, kuntoutusta ja peseytymistä. Potilas tarvitsee yhä leikkauksensa, ruokansa, juomansa ja kannustusta parantumiseensa.

Tuntuu jotenkin edelleen epäuskottavalta, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ole. Onko kaikki turhat työryhmät lakkautettu tai yhdistetty? Onko organisaatiorakennetta kevennetty ja turhaa karsittu? Onko henkilökunnan omia säästövinkkejä kuunneltu ja otettu riittävän vakavasti? ...Ja niin edelleen.

Rakennemuutoksia vaaditaan nyt jokaisessa puoluevärissä, kun palvelurakenneuudistusta pihtisynnytetään.  Jos niitä ei kyetä tekemään paikallistasolla, niin miten pitäisi uskoa että niitä kyetään tekemään valtakunnankaan politiikassa?


ps. Virkistävänä poikkeuksena tässä tarinassa on Vaasan keskussairaala, jonka johto valitsi pysyvän ja pitkäjänteisen tavan toteuttaa säästöjä. Pysyvät rakennemuutokset. Vaasassa on selvästi ymmärretty, että potilaiden vapaus valita hoitopaikkansa ja resurssien juustohöyläys eivät saa aikaan kovinkaan houkuttelevaa kokonaisuutta.

Some on noussut tänä kesänä median lempilapseksi ja uudeksi otsikoiden tehtailun lähteeksi.  Syyllistä tähän ei tarvitse kokoomuslaisten kovin kaukaa hakea. Meillä on pääministeri, joka toimii kuten kollegansa ympäri maailmaa: pääministeri Reinfeldt, presidentti Clinton, pääministeri Medvedev ja niin edelleen. Puhumattakaan ministeriöistä, järjestöistä, artisteista, näyttelijöistä, urheilijoista ja monista muista. Twiittaa.

Niille kenelle twitterin tai tämän kesän keskustelun syvin olemus ei ole auennut, kannattaa lukea esimerkiksi tämä Suvi Uusitalon blogi.

Twitteröinti on ollut tämän kiireisen markkinaviikonlopun yksi lempiaiheista. Tämän lisäksi puheissa ovat esiintyneet myös eläkeindeksit, Venäjän pakotteet ja Nato.

Olen saanut monta palautetta, ettei pääministerin twitteröinti ole soveliasta, erityisesti kun se tapahtuu alaikäisille. Niin sanottu "shortsigate" olikin yleinen vertauskohta. Kunnes kävi ilmi, että vinkkejä olikin kysynyt itse kansanedustaja Wallinheimo. Stubb itse kommentoikin koko asiaa Twitterissä seuraavasti:

"Menossa kaverin häihin. Kysyin pukukoodista. Sain vapaat kädet, eli shortsit, polvisukat, loaferit ja mirri kaulaan #hymiö #aikustenoikeesti"

Shortsigaten todellinen laita onkin mielestäni tämän viikonlopun punainen lanka. Mikä on asioiden oikea totuus? Yksittäinen twiitti erotettuna muusta keskustelusta saadaan näyttämään lähes miltä tahansa. Tämä on tietysti aina hyvä pitää mielessä niin uutisten lukijan kuin itse twiittaajankin.

Eduskuntavaalit lähestyvät ja se näkyy lisääntyneenä räksyttämisenä puolueiden välillä. Vaaleja tehdään jo kovaa vauhtia ja ihmisten mielipiteitä pyritään muokkaamaan. Venäjän pakotteet ja pääministerin arvio niistä onkin seuraava hyvä esimerkki.

Eräät puolueet ja heidän kokeneetkin edustajansa väittivät viikonlopun aikana kiven kovaa pääministerin sanoneen alkuvaiheessa, ettei pakotteilla ole mitään vaikutusta Suomen talouteen. Pääministerin ykkösavustaja Juho Romakkaniemi raippasi keskustelua ja käski palaamaan alkuperäiseen lausuntoon. Ensinnäkin kyseinen arvio ei ollut pääministerin oma, vaan valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin. Sen lisäksi Romakkaniemi nosti esiin alkuperäiset kommentit:

".... EU:n silloin asettamien pakotteiden suorat vaikutukset suomalaisiin yrityksiin ovat maltilliset, mutta Venäjän talouden heikkeneminen vaikuttaa epäsuorasti myös Suomeen. ..."  - Vastapakotteiden vaikutuksia hän sen sijaan on pitänyt vakavina, lisää Romakkaniemi.

Tästä arviosta on päästy jo eteenpäin ja niitä on koko ajan tarkennettu.

Eräs konkaripolitikko sanoi minulle aikoinaan tiedon olevan valtaa. Olen huomannut tämän toteamuksen paikkansa pitävyyden kerta toisensa jälkeen. Onneksi olin kuvakaapannut viikonlopuksi yllämainitun pääministerin lausunnon puhelimeeni. Sitä oli helppo toreilla ja turuilla näyttää. Myös kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen kommentoi väitteitä omassa lausunnossaan.

Näistä esimerkeistä päästään lopulta kaikkein tärkeimpään asiaan. Lähdekriittisyytteen. Tavallisen politiikan seuraajan on kohta lähes mahdotonta pysyä kärryillä mikä on totta ja mikä ei. Mielikuvan muokkaus on täydessä vauhdissa eikä keinoja kaihdeta. Tämä kaikki saa lopulta politiikan teon näyttämään naurettavalta hiekkalaatikkoleikiltä, jossa ei keskitytä tekemään vaikeassa tilanteessa yhteistyötä. Touhu ei ainakaan lisää äänestäjien luottamusta politiikkaan tai politikkoihin.

Itse sometus on silti tullut jäädäkseen. Etelä-Suomen Sanomat oli selvittänyt ahkerimpia somettajia Hollolan, Lahden ja Nastolan paikallispolitiikassa. Lista oli tosin vajaa monen paikkakunnan kohdalla.

Toimittajat seuraavat sosiaalista mediaa yllättävänkin tarkasti. Sanoin Etelä-Suomen Sanomien somehaastattelussa 10.8.2014, että lähtiessään sille tielle pitää touhuun myös sitoutua. Aktiivisuusvirta ei saa katketa vaalien välillä ja keskustelun on oltava vastavuoroista. Mikäli kaipaa ainoastaan yksipuolista viestintää, käy nettisivut siihen vallan mainiosti. Olen tyytyväinen omien sivujeni vastavuoroisuuteen ja ainakin toistaiseksi on keskustelukin pysynyt asiallisissa raameissa.

Kaikille somemaailma ei sovi, eikä tarvitsekkaan sopia.  Perinteiset tavat pysyvät matkassa vielä pitkään eikä mikään korvaa henkilökohtaista kontaktia.