Sen toimimaViime päivinä on käyty aiheellista keskustelua lähihoitajakoulutuksen soveltuvuustestauksien palauttamisesta. Samaan yhteyteen olisi syytä lisätä mukaan myös sairaanhoitajakoulutuksen soveltuvuustestaukset. Myöskään ne eivät ole ammattikorkeakouluille pakollisia. On syytä ihmetellä, miksi ne on edes poistettu.  Jos ja kun syynä ovat olleet säästöt, on säästäminen ollut lyhytnäköistä.

Hoito- ja hoivatyötä leimaa vahva eettisyys mutta se vaatii lisäksi vahvaa psyykettä, kykyä omaksua uutta nopealla tahdilla ja kestää paineenalaista työskentelyä. Pääsykokeilla ja soveltuvuustestauksilla varmistetaan, että opiskelijoilla on lähtökohtaisesti tarvittavat ominaisuudet olemassa. Ammatti edellyttää myös terveydentilaan liittyviä erityisvaatimuksia. Pääsykokeiden kautta tapahtuvasta seulonnasta  hyötyvät niin työnantajat, asiakkaat kuin opiskelijat itse. On vaikea ajatella, että ammatillisen koulutuksen reformin keskipisteenä oleva työelämä- ja asiakaslähtöisyys toteutuisi, ellei jo opiskelijavalinnassa oteta huomioon potilas- ja asiakasturvallisuutta ja palveluiden laadun näkökulmaa.  

Kun pääsykoetestauksia oltiin poistamassa vuonna 2015 ministeri Krista Kiurun ja ministeri Jukka Gustaffsonin  johdolla, kritisoitiin aiottua uudistusta voimakkaasti. Sen toimimattomuus huomattiin heti. Nyt keskustelun edelleen jatkuessa ja kokemusten puhuessa karua kieltään, on ministeri Grahn-Laasonen kertonut muutama päivä sitten  palauttavansa nykyisen hallituksen aikana lähihoitajakoulutuksen soveltuvuustestit takaisin. Annan täyden tukeni aikeelle. Toivottavasti tämä tulisi koskemaan myös ammattikorkeakouluja eli sairaanhoitajakoulutusta, joissa useammissa pääsykokeet on kuitattu opettajien haastatteluilla. Luonnollisesti tämä vaatii lisärahoitusta.

Aivan yhden tekevää kokonaisuudessa ei ole myöskään opiskelu heidän kohdalla, jotka eivät tule soveltumaan ammattiin. Yhden tutkinnon hinta yhteiskunnalle on 27.000 euroa. Pääsykokeiden palauttamisen yhteydessä on puhuttu myös, että tarvitsemme lisää keinoja puuttua opiskelun aikana esiin tulevaan, alalle soveltumattomuuteen. Vuonna 2011 yksin lähihoitajakoulutuksen keskeytti 25 prosenttia opiskelun aloittaneista. Suuri huoli on ollut kasvavat mielenterveys- ja päihdeongelmat niin sote-alan opiskelijoiden kuin työntekijöidenkin keskuudessa.

On helppoa yhtyä samaan rintamaan puhumaan pääsykoetestauksien palauttamisen puolesta. Olen käynyt henkilökohtaisesti kahdet päivän testaukset läpi hakiessani ensin lähihoitajakoulutukseen vuonna 1995 ja sairaanhoitaja AMK koulutukseen vuonna 2001. Molemmista jäi kuva läpileikkaavasta testistä, joka ei varmasti paljasta kaikkea mutta antaa paljon pohjatietoa opiskelijan resursseista opiskella itselleen sosiaali- ja terveyshuollon ammattitutkinto.

Aivan oma kirjoituksen aiheensa sen sijaan olisi sote-alalla karsitut lähiopetustunnit, jotka tuottavat lisäpainetta muutenkin jaksamisen kanssa taistelevalle kenttäväelle. Myös tätä huolta on nostettu esiin viime päivinä. Aivan kaikissa tapauksissa reformin sinänsä hyvä ajatus työpaikoille siirrettävästä oppimisesta ei ole soveltuva.


 

Ikääntyminen on merkki yhteiskunnan kehittymisestä ja onnistumisesta. Samalla se on lähes ainoa asia, jonka varmuudella tiedämme niin päätöksenteossa kuin henkilökohtaisessa elämässämme. Keskusteluissa korostuu silti liikaa ikärakenteen muutoksen negatiivinen vaikutus taloudelle. Vaikka useat meistä ymmärtävät yhtälön - huolen huoltosuhteesta ja hyvinvointipalveluiden rahoittamisesta niin ikääntymisen arvo yhteiskunnalle jää usein huomioitta. Tarvitsemme suhtautumisen muutosta koko ikääntymisprosessiin.

Ikääntyvät tarjoavat yhteiskunnalle taloudellista ja sosiaalista pääomaa. On tyypillistä, että matkailun edistämiseen kohdennettuja määrärahoja ja toimenpiteitä perustellaan tapahtumien tuomalla kassavirralla mutta onko kukaan laskenut eläkeläisten valintojen vaikutusta?  Mitkä olisivat esimerkiksi matkanjärjestäjien, torimyyjien, teattereiden tai konserttien tuotot ilman eläkeläisryhmiä? Millaisia työllisyysvaikutuksia väestön ikääntymisellä on vaikkapa sote-alan palveluita tuottavissa yrityksissä?

Olen viime aikoina havainnut positiivista kehittämisen kapinaa ikäihmisten palveluissa. Asiakkaat ja omaiset vaativat palveluiden parempaa laatua, toimivampaa teknologiaa ja käytettävämpiä apuvälineitä. Ei ole oikein, että ikäihminen luulee olevansa tyhmä älyteknologian kanssa, sillä vika on enemminkin pieleen mennessä laitteen suunnittelussa.
Aktiivisuustason ylläpito edellyttää parempaa ymmärrystä. Ikääntyminen on ihmisen ainoa elämänvaihe, josta muilla ikäryhmillä ei ole aikaisempaa kokemusta. On näin ollen mahdotonta kuvitella, että nuorempi polvi osaisi automaattisesti tehdä oikeanlaisia ratkaisuja. Tarvitaan tiiviimpää keskusteluyhteyttä. Emme voi laittaa ikääntyvien toiveita omiin taskuihimme.

Ikääntyvien sosiaalisen pääoman arvottaminen on vielä vähäistä. Kulttuuriperinne, juuret ja kokemustieto ovat esimerkkejä sosiaalisesta pääomasta. Sitä on myös kyky luoda luottamusta ihmisten välille, yhteisöön ja yhteiskuntaan. Tietämys yhteiskunnan ylä- ja alamäestä vuosien aikana tuo mukanaan kokemusta, jota muilla ei ole. 

Maakunnat ja kunnat käyvät jo nyt kovaa kilpaa yrityksistä ja työikäisistä. Entä ikääntyvät? Mikseivät hekin olisi haluttuja asukkaita kunnissa. Kun näin toivottavasti on, on syytä panostaa kaavoitukseen, vapaa-aikatoimeen sekä palveluiden tarjontaan. Pitovoimaa ovat myös oman kunnan monimuotoiset asumismahdollisuudet. Ikääntyneiden näkeminen haluttuina kuntalaisina voi oleellisesti jarruttaa muuttoliikettä alueelta. Entä mikä onkaan isovanhempien asuinpaikkakunnan merkitys kiireisten ja hoitoapua tarvitsevien, työssäkäyvien perheiden valinnoissa?

Tulevissa eduskuntavaaleissa ikääntyvien ääni on merkityksellinen. Lisäksi on jo nyt nähtävissä, että harrastus-, kansalais- ja järjestötoiminta on vilkastunut. Myös vapaaehtoistoimijoiden määrä on kasvussa. Ikääntyvien näkeminen Suomen uutena Nokiana voi myös muuttaa poliittisen päätöksenteon päämäärää mahdollisuuksien näkemiseen uhkakuvien sijaan.