|
Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat monille kuntalaisille kaikista tärkeimmät. Ne lohkaisevat myös kunnan budjetista lähes 60 prosenttia. Ilmiselvästi on tärkeää suunnata rahat järkevästi ja tasapuolisesti kuntalaisten hyväksi. Erityisesti niukkenevassa kuntataloudessa. Tämä tietysti edellyttää paitsi asiantuntevia valtuutettuja myös päätösvaltaa.
0 Comments
Meillä on Suomessa tämän hetken arvioiden mukaan noin 100 000 osatyökykyistä eli ei täysin, mutta osittain työhön kykeneviä ihmisiä. Tämä on reservi, joka on äärimmäisen tärkeä esimerkiksi tekevien käsien puutteesta kärsivässä sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Osatyökykyisten työllistyminen on kansantalouden kannalta hyödyllistä, mutta se on hyödyllistä myös ratkaistaessa tulevaisuuden työvoimapulaa. Osatyökykyiselle itselleen on usein tärkeää pysyä mukana työmarkkinoilla ja siten yhdenvertaisena osana yhteiskuntaamme. On siis aika viskata nurkkaan ajatus, että ihminen on vain joko täysin työkykyinen tai täysin työkyvytön. Olen huomannut, että työurien pidentämistä koskevissa keskusteluissa puhutaan yleensä keinoista vain työuran alku- ja loppupäässä. Tarvitsemme kuitenkin kipeästi ratkaisuja myös työurien keskivaiheelle. Työssä jaksaminen, työkyky sekä töihin paluu pitkän tauon jälkeen ovat asioita, joiden merkitystä emme voi sivuuttaa. STM:n mukaan Suomessa oli vuonna 2011 lähes 270 000 työkyvyttömyyseläkeläistä, joista 10 % oli osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Suurimmat syyt tähän olivat tuki- ja liikuntaelinten sairaudet. Sosiaali- ja terveysministerinä toimiessaan Paula Risikko käynnisti ”osatyökykyiset työssä” -ohjelman (Osku). Ohjelma sisältää hyviä konkreettisia keinoja osatyökykyisten työllistämiseen, mutta niiden käyttäminen ei ole vielä tehokasta. Syynä tähän on usein se, etteivät työnantajien osaaminen tai ajankäyttö asian tiimoilta ole riittävää. Toisaalta tuntuu, että tämän päivän työelämän tehokkuusvaatimukset eivät aina salli vajaakuntoisia työntekijöitä. Osku-ohjelmassa ehdotettiin työkykykoordinaattorin nimeämistä. Mielestäni tällainen tulisi olla jokaisella vähänkin isommalla organisaatiolla. Tämä mahdollistaisi, että yhdellä henkilöllä on kaikki asiaan tarvittava tieto sekä kokonaisuuden hallinta käsissään. Tästä toiminnasta on osoitettavissa myös taloudellisia säästöjä. Osatyökykyisten työllistäminen edellyttää kuntoutus- ja eläkejärjestelmän uudistamista, uusien kuntoutusmuotojen luomista sekä ihmisten liikkuvuuden helpottamista myös yli organisaatiorajojen. Työnantajia varten on järkevää kehittää porkkanoita, joilla osatyökykyisten palkkausta sekä työssä pitämistä kannustetaan. Myös lainsäädännöstä on saatava sellainen, etteivät uudet säädökset sulje vanhoja pois. Tällä hetkellä muun muassa TE- toimistoilla on käsissään aivan liikaa ristikkäisiä lakeja, joiden soveltamisessa on valtakunnallisia eroja. Kaikki tällaiset työllistämisen esteet pitää purkaa mahdollisimman nopeasti. VATES-säätiön ekonomisti Harri Hietalan mukaan osatyökykyisten saaminen töihin toisi yhteiskunnalle rahaa noin 400 miljoonaa euroa. Tämän resurssin käyttöön saaminen edellyttää paitsi kuntien lainsäädännön karsimista ja yksinkertaistamista myös kuntien ja kolmannen sektorin toimijoiden yhteistyötä sekä halua huolehtia työmarkkinoiden tasapuolisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Julkaistu Itä-Hämeessä 22.11.2014 Viime aikaiset viestit Suomesta hämmentävät.
On ollut wiski- gatea, lörtsy-gatea ja eilen myös viimeisimpänä Valviran julkaisema 60 sivua sisältävä alkoholimainontaa säätelevä ohjeistus. Ja onhan esimerkkejä jo ammoisilta ajoilta. Olen näiden juttujen siivittämänä pohtinut, miten meistä on tullut tälläinen maa? Miksi meillä on lainsäädäntö, joka ei salli lainkaan omien aivojen käyttöä? Tai lainsäädäntö, jossa vasen käsi ei tiedä mitä oikea käsi tekee. Miksi meillä säädetään uusia asetuksia, jotka poissulkevat vanhoja? Kaikki tämä turhuuksien rovio on onnen omiaan lisäämään paitsi kallista byrokratiaa myös turhauttamaan ihmisiä. Olemme tottuneet usein naureskelemaan jenkkeille heidän maansa hullunkurisista ohjeista (esim. älä aja tätä tolppaa päin) mutta meistä on hyvää vauhtia tulossa aivan samanlainen maa. Onkin hyvä pohtia, mistä tämä kaikki normi- ja sääntövillitys oikein johtuu? Siitäkö, että me emme enää osaa käyttää aivojamme vai siitä, että meidän on pakko kontrolloida toistemme tekemisiä niin paljon, että tarvitsemme lisää sääntöjä pitääksemme toisemme "ruodussa"? Usein elämässä pulmallisissa tilanteissa haetaan ohjeita. Oli sitten kyse ihmisten tai asioiden välisistä konflikteista tai normaaleista päivittäisistä pulmista. Yhtä sama, aina haetaan ohjeita. Työyhteisöissä laaditaan pelisääntöjä ja kerrotaan hyvistä käytöstavoista. Miksi? Entä jos ohjeiden kysyjälle vastattaisiin: "käytä omaa järkeäsi". Mitähän siitä seuraisi? Veikkaukseni on, että lopputulos olisi parempi kuin ohjeiden kanssa toteutettu. Tämä kuitenkin tarkoittaisi sitä, että meidän kaikkien pitäisi kyetä noudattamaan terveen järjen ääntä, maalaisjärkeä. Uskon, että lähes kaikki tietävät mikä on oikein ja mikä on väärin. Ja mikä on järkevää, mikä ei. Jos taas ajatellaan, että olemme hukanneet loogisen ajattelun, onko vika systeemissä vai meissä ihmisissä? Olemmeko toisillemme niin kateellisia tai kontrollinhaluisia, että meillä pitää olla näin paljon ohjeita, sääntöjä, normeja ja lakeja? On erittäin tervettä, että monet alkavat kapinoimaan vastaan. Ketteryytemme valtakunnan tasolla on kadonnut ja päätöksenteko yskii. Julkinen valta on ruokkinut itseään ja käsissämme on käsittämätön hallinnollinen viidakko, jonka sisällöstä tavallinen kansalainen ei ota selvää. Puhumattakaan virkamiehistä, joiden pitäisi tehdä päätöksiä. Tai yrittäjistä, joiden pitäisi sääntöjä noudattaen pysyä hengissä. Minulta kysyttiin vaalipanelissa pitäiskö kansanedustajien määrä puolittaa. Vastaukseni siihen oli ei. Miksi ei? No siksi, että meillä on yksin kuudessa Salpauskuntien kuntajakoselvityksessä mukana olleessa kunnissa enemmän luottamushenkilöitä kuin kansanedustajia eduskunnassa. Luottamushenkilöt pyörivät mitä useammissa ylilkunnallisissa luottamustehtävissä. Toisaalta meillä on myös himmeleinä ELYä, AVIa ja monia muita hallinnollisia tahoja puhumattakaan yhdistämistä vaativia ministeriöitä, joiden perkaaminen helpottaisi arjen ajattelua sekä toimintaa huomattavasti. Tästä voidaan siis aloittaa. Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen olemmeko laittaneet aivot narikkaan vastaan: kyllä olemme. Kohta meidän ei enää tarvitse itse keksiä mitään, koska sääntely tuhoaa sen pienimmänkin luovuuden eri toten, kun uusimmat lakimuutokset eivät sovi yhteen käytännön tarpeiden kanssa. Tästä tuoreimpana osoituksena tulee olemaan ensi vuonna voimaan tuleva itsemäärämislaki, joka aiheuttaa pulmia muun muassa dementiahoitoyksiköissä. Olen valmis vapauttamaan ihmisten omaa ajattelua ja vastuuta. Muita vapaaehtoisia? Isänpäivä lähenee loppuaan. Tänään on jälleen muistettu isejä, pappoja, isopappoja, ja varaisiä niin maan päällä kuin taivassakin. Isät ovat aina isiä, vaikkeivät olisikaan läsnä juuri tässä hetkessä.
Meidän perheessä isänpäivää juhlittiin perinteisesti lasten tekemillä paketeilla, hyvällä aamupalalla, yhdessä ololla, haustausmaakierroksilla ja levolla. Vaikka oma mummoni aina sanoo, että "isänpäivä on joka päivä", on näissä päivissä vähän enemmän kiitollisuutta, kaihoa - mutta myös iloa ja toivoa – kuin normaalissa arjessa. On myös hyvä luoda hetken ajatus kaikille heille, joiden arjessa isää ei ole. Joko isän tai lapsen omasta tahdosta. Tai sitten kohtalon ratkaisemana. Kaverini linkkasi feissariin mielestäni upean linkin. Siinä kasvatustieteen professori Johanna Mykkänen muistuttaa meitä äitejä siitä, että juuri me saatamme tahtomattamme seistä isän ja lapsen välissä. Hän antaa asiasta konkreettisen esimerkin: "Ainut keino isän löytää oma paikkansa lapsen kanssa on olla hänen kanssaan. Konkreettisesti se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että äiti antaa ja järjestää sen hetken, mahdollisesti viikonlopun, isälle ja lapselle." Tämä tarkoittaa mielestäni sitä, että me äidit pidämme helposti kaikki arjen langat käsissämme, emmekä anna isille riittävästi tilaa olla sellaisia kuin he haluaisivat olla. Lopputuloksena voi olla äidin oma väsyminen, vaikka tarkoitusperä olisikin hyvä. Vahva äitiys ja äidin paikka juontaa juurensa syvälle ihmisen biologiaan ja siitä pois oppiminen voi olla vaikeaa. Tämä oli havaittavissa vahvasti keskustelussa, jonka aiheutti hallituksen linjaus kotihoidontuen osittaisesta korvamerkitsemisestä isille. Myönnän ilmiön itsessäni. Aivan liian helposti tulee sorruttua "kanaemon rooliin", jossa paitsi lopulta hukkaa omat harrastuksensa, ystävänsä, myös oman itsensä. Leppoisasta äidistä ja vaimosta sukeutuu kontrollifriikki, jonka pillin mukaan koko perheessä astellaan. Tähän täsmähoitona esitän, että äiti pakattaisiin perjantai-iltana seuraavaan junaan takavarikoiden kännykkä ja kotiavaimet. Kotiin äiti saa palata vasta sunnuntai-iltana. Seuraavaksi laitettaisiin voimaan isän säännöt, jossa hampaita ei tarvitse pestä, vaan homman voi hoitaa yhtä hyvin purkkapalalla tai tahnalla ja etusormella. Iltapalan ei tarvitse sisältää kaikkia ravintoaineita, vaan sen voi yhtä hyvin korvata myös kaakaolla ja pussilla irtokarkkeja. Dee, bee ja see -vitamiinit ja maitohappobakteeripillerit voi jättää yhtenä viikonloppuna väliin. Tukka saa sojottaa lähteen tai itään eikä keittiösotkujen siivoaminenkaan ole niin nuukaa. Meidän äitien pitäisi siis tehdä itsemme tarpeettomaksi säännöllisin väliajoin. Professori Mykkänen kannustaa kokeilemaan: "...Silloin isä saa ottaa lapsesta päävastuun. Vasta silloin syntyy niitä heräämisiä, oppimisen paikkoja ja nautinnon hetkiä. Isä on kuitenkin lapsen toinen vanhempi, ei lasta tarvitse jättää hänelle pelkästään hoitoon". Olen seurannut pitkään Isät lasten asialla- yhdistyksen toimintaa. Yhdistyksen tavoiteena on puolustaa isien oikeuksia lapsiinsa muun muassa huoltajuuskiistojen yhteydessä. Lisäksi yhdistys on tehnyt paljon töitä saadakseen lainsäädäntöämme lapsiystävllisemmäksi sekä järjestämällä vertaistukitoimintaa. Tämän tyyppiset, rohkeat toimijat ovat paikallaan kun tasa-arvoista vanhemmuutta tavoitellaan. Yhdistyksen kotisivuilla tänään näkyvä teksti "hyvää isänpäivää myös niille isille jotka eivät lastaan näe" on hyvin koskettava ja kertoo yhteiskuntamme olevan vielä monella tavalla kesken. Vaikka päävastuusta luopuminen on vaikeaa äidille, on se joskus vaikeaa myös ympäristölle. Vallalla on yhä ajatus, ettei äiti saa tehdä uraa. Äiti on se, joka peittelee iltaisin ja äiti on se, joka jää lapsen kanssa kotiin kun lapsi sairastuu. Usein uraa tekeville äideille myös esitetään sellaisia kysymyksiä, joita samanikäiselle, samassa elämäntilanteessa olevalle isälle ei esitetä. Näissä tilanteissa kysymys pitäisi esittää uraäidin puolisolle: onko hän halukas ottamaan isomman vastuun perheestä kuin aiemmin. Vastaus saattaisi yllättää. Meidän perheessä isän rooli on keskeinen. Omasta eduskuntavaalikampanjastani ei tulisi yhtään mitään ilman ymmärttävää ja täysillä tukevaa puolisoa. Oma puolisoni on myös hyvä esimerkki isästä, joka kantaa täyspainoisesti vastuuta perheestä ja lapsista. Tämä on hyvin merkityksellistä, koska esimerkiksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta viettää aikaani isäni kanssa hänen menehtyessä ollessani seitsemän vuotias. Viimeaikoina on jälleen (syystäkin) puhututtaneet pienten lasten vanhempien jaksamiseen liittyvät asiat. Liian usein tämä keskustelu on liian äitivoittoista. Myös isien jaksamiseen tulisi automaattisesti kiinnittää huomiota sekä kuunnella heidän ajatuksiaan vanhemmuudesta, parisuhteesta ja isänä olemisestä. Isillä on tarve puhua, kun heitä kuunnellaan. MLL:n viestintäjohtaja Liisa Partio on todennut, että yhdeksällä kymmenestä isästä on halua keskustella kasvatuksesta, lapsista, parisuhteesta ja vanhemmuudesta. Kuitenkin liian usein viranomaisten, neuvolan ja eri toimijoiden välillä äiti on se, joka hoitaa lasten asioita. Tämä on saanut isät myös liian usein vähättelemään omaa rooliaan ja pitämään äidin roolia koskemattomana. Niin ei sen tarvitse olla. Niin se ei kuulu olla. Joten tässä oma hatunnostoni ja arvostus kaikille isille. Te olette parhaita ja ilman isejä ei olisi meitä äitejäkään. Olette ihania! Terveydenhuoltolaki sekä ensihoidon asetus siirsivät ensihoidon järjestämisvastuun sairaanhoitopiireille vuoden 2013 alusta. Aiemmin kuntien vastuulla ollut sairaankuljetus muuttui ensihoidoksi. Päijät-Hämeessä Sosiaali- ja terveyskuntayhtymän valtuusto vahvisti vuonna 2012 ensimmäisen palvelutasopäätöksen. Kuntapäättäjänä haluan kuulla asioista, joita verorahoilla on nyt jo toteutettu. Lisäksi haluan kuulla konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä kuntalaisten laadukkaan ensihoidon eteen jatkossa tehdään. Etenkin kun soteuudistuskin on kynnyksellä. Tiedän tämän kaiken olevan mahdollista, koska ammattitaidosta Päijät-Hämeessä ei ole puutetta kummassakaan tuottajaorganisaatiossa. |
Aiheet
All
Ajankohdat
July 2018
|
RSS Feed