Olen joutunut vastaamaan toreilla tähän mennessä moniin ajankohtaisiin ja osin arvopohjaisiinkin kysymyksiin muun muassa natosta, kuntaliitoksesta, tasavertaisesta avioliittolaista, aborttioikeudesta sekä kohtuvuokrauksesta.

Äänestäjillä on selvästi paljon tietoa, mutta myös tiedonhalua. Lisäksi he ovat selvästi tiedostaneet oitselleen tärkeät kysymykset, joihin ehdokkaan valinta seuraavissa eduskuntavaaleissa keskittyy. Ja hyvä niin.

Haluan tuoda tämän jäljellä olevan kampanjan aikana blogeissani esiin omia ajatuksiani, jolloin ne on löydettävissä aukikirjoitettuna. Suhteeni Ruotsin kielen pakollisuuteen on yksi näistä aiheista.  

Sana "pakkoruotsi" on tullut käsitteenä  yleiseen käyttöön, kun ruotsin kieli on määritelty Suomessa pakolliseksi oppiaineeksi. Virallisissa yhteyksissä ruotsin kielestä käytetään termiä "toinen kotimainen kieli". Virkamiesten kohdalla ruotsin kielessä on olemassa tietyt osaamistasovaatimukset.

Ruotsin kielen asemasta on aina aika ajoin käyty linjaavia keskusteluita niin yhteiskunnan politiikassa kuin myös Kokoomuksen sisälläkin. Aihe on säännöllisesti esillä puoluekokouksissa. Keskustelussa pakkoruotsin puolesta vilahtelee usein sanoja "sivistys", "kulttuuriperimä" ja "historia". Näitä perusteluita ei kukaan oikeastaan voi kumota, koska aiheena pakkoruotsi on pitkälti arvopohjainen. 

Maamme nykyinen pääministeri Stubb on kaksikielisestä perheestä, mutta on lausunnoissaan suhtautunut pakkoruotsiin rakentavalla kritiikillä ja tietyllä tavalla välimallin ratkaisuja tarjoten. Nekin ovat mietinnän arvoisia ajatuksia.

Oma kantani aiheeseen lähtee yksilön valinnanvapauden kunnioittamisesta tässäkin asiassa.

Jaan mielipiteeni pakkoruotsin poistamiselle muun muassa Eija-Riitta Korholan sekä tuoreen Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäen kanssa. He ovat myös perustelleet kantojaan hyvin samankaltaisesti miten itse asian miellän.  

Pakkoruotsin problematiikka on mielestäni ennen kaikkea sanan ensimmäisissä kirjaimissa "pakko".

On vaikea löytää syitä, miksi kansainvälistyvässä toimintaympäristössä meidän pitäisi kynsin hampain pitää kiinni pakollisesta ruotsista, josta loppujen lopuksi on maailmalla hyvin vähän hyötyä. Sen sijaan kannatan kielikylpyjä sekä erilaisia kielellisiä kehittämiskeinoja mitä lämpimämmin hyvinkin varhaisissa vaiheissa lapsuudessa.

Pakko- sana tappaa monilta paitsi opiskeluinnon, myös asettaa oppijansa liian usein vastahankaan jo yksinkertaisesti psykologisista syistä. Puhumattakaan kaikista niistä hukkaresursseista, joita vastarannan kiiskien perässä vetäminen aiheuttaa. Itse kuuluin aikanani näihin vastarannan kiiskeihin ja kiinnostukseni ruotsin kielenoppimista kohtaan on tullut vasta aikuisiällä. Vapaaehtoisuuden kautta.

Sen sijaan voisimme tarjota enemmän kielivaihtoehtoja, opetusresurssit tietysti huomoiden. Toki niin, että vieraan kielen opiskelu on pakollista. Vapaavalinta, vaikkakin muutamasta vaihtoehdosta,  muuttaa heti asennetta parempaan suuntaan. Samalla se tekee ruotsista aidosti kiinostuneiden mahdollisuudet kielenopiskeluun aivan erilaisiksi.  

En siis kiellä kielitaidon merkitystä sivityksellisenä asiana enkä myöskään vähättele missään tapauksessa ruotsin kielen taitoa tai sen merkitystä esimerkiksi suomenruotsalaisille tai  kulttuurihistoriallisesti. Sen oppiminen vain pitäisi olla vapaaehtoiseen motivaatioon perustuvaa.

Ruotsin kielen asema virallisena kielenä tulevaisuudessa on niin ikään mielenkiintoinen aihe.

Ymmärrän erittäin hyvin Korholan pohdiskelut siitä, että virkamiesten pakollinen ruotsin kielen taito syrjii lähtökohtaisesti maahanmuuttanutta työntekijää. On kieltämättä hassua, jos käsisämme on koulutettu, kansainvälinen maahanmuuttaja, joka osaa loistavaa englantia, venäjää tai saksaa, mutta ei kuitenkaan ruotsia - ja on tästä syystä kykenemätön hakemaan valtion virkaa.

Eikö tässä olla siinä tapauksessa outon ongelman edessä etenkin nyt kun työllisyyttä pitäisi kaikin keinoin tehostaa ja toisaalta työvoimapulaa myös paikata?

Jättääkö virkamiesruotsi vaatimus hauista ulos myös taitavaia kantasuomalaisia?

Kansanedustaja Elina Lepomäki on perustellut asiaa näin:

Aihe on monisävytteinen ja mutta ratkaisu mahdollisuuksiakin on monia. En naulaa omaa ratkaisuvaihtoehtoani vielä  mutta toivon, että aiheesta voidaan tulevaisuudessa keskustella.

Keskustelu pakkoruotsista voisi johtaa myös keskusteluun koko peruskoulun uudistamisen tarpeesta. Vastaako perusopetuksemme sisältö ja tavat nykyisyyttä tai niitä vaatimuksia, joissa meidän nykyiset ekaluokkalaiset 15 vuoden kuluttua ovat? Millaista tukea, resurssia ja koulutusta opettajat tarvitsevat nykyoppilaiden kanssa?

Ihan muutamia ajatuksia ilmaan heittäen.


ps. Alhaalla pääministerin ajatuksia kaksikielisyydestä

Some on noussut tänä kesänä median lempilapseksi ja uudeksi otsikoiden tehtailun lähteeksi.  Syyllistä tähän ei tarvitse kokoomuslaisten kovin kaukaa hakea. Meillä on pääministeri, joka toimii kuten kollegansa ympäri maailmaa: pääministeri Reinfeldt, presidentti Clinton, pääministeri Medvedev ja niin edelleen. Puhumattakaan ministeriöistä, järjestöistä, artisteista, näyttelijöistä, urheilijoista ja monista muista. Twiittaa.

Niille kenelle twitterin tai tämän kesän keskustelun syvin olemus ei ole auennut, kannattaa lukea esimerkiksi tämä Suvi Uusitalon blogi.

Twitteröinti on ollut tämän kiireisen markkinaviikonlopun yksi lempiaiheista. Tämän lisäksi puheissa ovat esiintyneet myös eläkeindeksit, Venäjän pakotteet ja Nato.

Olen saanut monta palautetta, ettei pääministerin twitteröinti ole soveliasta, erityisesti kun se tapahtuu alaikäisille. Niin sanottu "shortsigate" olikin yleinen vertauskohta. Kunnes kävi ilmi, että vinkkejä olikin kysynyt itse kansanedustaja Wallinheimo. Stubb itse kommentoikin koko asiaa Twitterissä seuraavasti:

"Menossa kaverin häihin. Kysyin pukukoodista. Sain vapaat kädet, eli shortsit, polvisukat, loaferit ja mirri kaulaan #hymiö #aikustenoikeesti"

Shortsigaten todellinen laita onkin mielestäni tämän viikonlopun punainen lanka. Mikä on asioiden oikea totuus? Yksittäinen twiitti erotettuna muusta keskustelusta saadaan näyttämään lähes miltä tahansa. Tämä on tietysti aina hyvä pitää mielessä niin uutisten lukijan kuin itse twiittaajankin.

Eduskuntavaalit lähestyvät ja se näkyy lisääntyneenä räksyttämisenä puolueiden välillä. Vaaleja tehdään jo kovaa vauhtia ja ihmisten mielipiteitä pyritään muokkaamaan. Venäjän pakotteet ja pääministerin arvio niistä onkin seuraava hyvä esimerkki.

Eräät puolueet ja heidän kokeneetkin edustajansa väittivät viikonlopun aikana kiven kovaa pääministerin sanoneen alkuvaiheessa, ettei pakotteilla ole mitään vaikutusta Suomen talouteen. Pääministerin ykkösavustaja Juho Romakkaniemi raippasi keskustelua ja käski palaamaan alkuperäiseen lausuntoon. Ensinnäkin kyseinen arvio ei ollut pääministerin oma, vaan valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin. Sen lisäksi Romakkaniemi nosti esiin alkuperäiset kommentit:

".... EU:n silloin asettamien pakotteiden suorat vaikutukset suomalaisiin yrityksiin ovat maltilliset, mutta Venäjän talouden heikkeneminen vaikuttaa epäsuorasti myös Suomeen. ..."  - Vastapakotteiden vaikutuksia hän sen sijaan on pitänyt vakavina, lisää Romakkaniemi.

Tästä arviosta on päästy jo eteenpäin ja niitä on koko ajan tarkennettu.

Eräs konkaripolitikko sanoi minulle aikoinaan tiedon olevan valtaa. Olen huomannut tämän toteamuksen paikkansa pitävyyden kerta toisensa jälkeen. Onneksi olin kuvakaapannut viikonlopuksi yllämainitun pääministerin lausunnon puhelimeeni. Sitä oli helppo toreilla ja turuilla näyttää. Myös kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen kommentoi väitteitä omassa lausunnossaan.

Näistä esimerkeistä päästään lopulta kaikkein tärkeimpään asiaan. Lähdekriittisyytteen. Tavallisen politiikan seuraajan on kohta lähes mahdotonta pysyä kärryillä mikä on totta ja mikä ei. Mielikuvan muokkaus on täydessä vauhdissa eikä keinoja kaihdeta. Tämä kaikki saa lopulta politiikan teon näyttämään naurettavalta hiekkalaatikkoleikiltä, jossa ei keskitytä tekemään vaikeassa tilanteessa yhteistyötä. Touhu ei ainakaan lisää äänestäjien luottamusta politiikkaan tai politikkoihin.

Itse sometus on silti tullut jäädäkseen. Etelä-Suomen Sanomat oli selvittänyt ahkerimpia somettajia Hollolan, Lahden ja Nastolan paikallispolitiikassa. Lista oli tosin vajaa monen paikkakunnan kohdalla.

Toimittajat seuraavat sosiaalista mediaa yllättävänkin tarkasti. Sanoin Etelä-Suomen Sanomien somehaastattelussa 10.8.2014, että lähtiessään sille tielle pitää touhuun myös sitoutua. Aktiivisuusvirta ei saa katketa vaalien välillä ja keskustelun on oltava vastavuoroista. Mikäli kaipaa ainoastaan yksipuolista viestintää, käy nettisivut siihen vallan mainiosti. Olen tyytyväinen omien sivujeni vastavuoroisuuteen ja ainakin toistaiseksi on keskustelukin pysynyt asiallisissa raameissa.

Kaikille somemaailma ei sovi, eikä tarvitsekkaan sopia.  Perinteiset tavat pysyvät matkassa vielä pitkään eikä mikään korvaa henkilökohtaista kontaktia.