Pöö! Ei mitään pelättävää

Pöö! Ei mitään pelättävää, totesi Paavo Lipponen kuuluisassa vaalimainoksessaan. Mainos nousi tuolloin suosituksi sosiaalisessa mediassa ja sai osakseen myös useita pilavideoita. Paavon sanomassa oli kuitenkin juonensa.

Olen ollut aktiivipolitiikassa vasta vähän aikaa. Viime kerran eduskuntavaaleissa vuonna 2011 äänestin vielä täysin ummikkona enkä olisi koskaan voinut kuvitella olevani seuraavan kerran ehdokaslistalla. Toisin kävi. Elämäntilanne oli sopiva ja politiikka vei totaalisesti mennessään ensin kunnallisvaaleissa 2012 ja sittemmin myös kohti eduskuntavaaleja 2015.

Olen kuulostellut ja kuullut paljon erilaisia mielipiteitä siitä, millaista politiikan pitäisi olla. Mitä nyt haetaan?

Toisten mielestä pitää välttää vastakkainasettelua ja liikaa repivyyttä, toisten mielestä kasvottomuus ja mitäänsanomattomuus ärsyttää kaikista eniten. Olen tullut siihen lopputulokseen, että kyse on myös sukupolvien erosta. Eri-ikäiset hakevat juuri nyt erilaista tyyliä tehdä päätöksiä. Onneksi jokaiselle on varmasti olemassa oma ehdokkaansa.

Olen päätynyt omalta kohdaltani siihen, että äänestäjät toivovat ehdokaan olevan oikeasti jotain mieltä. Rohkeutta, sitä me tarvitsemme.

Tuntuu toisinaan, että eduskuntavaaleissa haetaan täydellistä ihmistä, joka ei ole koskaan mokannut elämässään eikä varsinkaan erehdy. Sellaistahan ei ole olemassakaan. Ja jos onkin, väitän että heitä vaivaa mokaamisen pelko. Vai onko kyse enemmänkin äänestäjien pelosta? 

Väitän, että pelko vie terän politiikan tekemiseltä. Kuitenkin tuntuu, että päättäjistä hehkuva pelko on vähintä mitä nyt tarvitaan. Ministeri Viinanen on tässä mielessä hyvä esimerkki ollessaan samaan aikaan terävien huomioidensa kanssa vihatuin ja rakastetuin politikko. Ja on varmasti molempia edelleen. Monet ovat myöntäneet myös kaipaavansa hänen tapaansa tehdä politiikkaa. Eli, kuten Paavo sanoi: Pöö! Ei ole mitään pelättävää.

Ei heittäytymisessä ole mitään väärää.  Jokainen tietää, että nykyään ja etenkin tulevaisuudessa on tehtävä isoja päätöksiä epävarmalla pohjalla. Käytössä on useita asiantuntijoita, ennustuksia ja tilastoja. Lopulta on vain joukko aavistuksia ja olettamuksia. Mielipiteitä ja ideologioita. Päätöksiä on tehtävä sen hetkisen viisauden mukaan. Pointti tässä piileekin  virheiden myöntämisessä.

Kun tehdään päätöksiä epävarmuuden vallitessa, voidaan myös yhtä hyvin tarvittaessa myöntää "että metsään meni".  Mokan myöntäminen on minusta enemmän arvostettavaa, kuin ettei ikinä myönnetä mitään. Sillä politiikka on yritystä, erehdystä mutta myös onnistumisia. Ja niitä onnistumisia sitten on syytä tuulettaakin, sen verran harvinaisia ne ovat.

Olen pitänyt alusta asti tärkeänä sekä  oman vajaavaisuuteni hyväksymistä että tuoreuteni tuomista rehellisesti esille.  Kokemuksen sijaan tai oikeastaan sen lisäksi oleellista on kyky oppia ja omaksua uutta, joustaa tilanteen niin vaatiessa sekä kerätä ympärilleen itseään viisaampia ihmisiä. Se minulla onneksi on toteutunut kampanjani tukijajoukossa. 

Vaalien lähestyessä tuntuu korostuvan valtava paine esittää tietävänsä kaikista kaikki. Totta kuitenkin on, että vain muutaman asiakokonaisuuden voi hallita erinomaisesti ja muita opetella. Ei politiikka silti mitään rakettitiedettä ole.

Eduskuntaan valitaan 200 kansanedustajaa. Toivottavasti ensi keväänä he edustavat mahdollisimman eri taustaisia, eri-ikäisiä ja ennen kaikkea rohkeita ihmisiä. Sillä "jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu". Ja mokaamisen hyväksyminen. Se on politikon elämässä välttämättömyys. Mitä aiemmin sen tajuaa, sen helpommalla pääsee.