On tullut aika kertoa se ääneen suoraan, sydän auki. Ja omin sanoin. Useiden kuukausien syvällinen ja analyyttinen pohdinta on päättynyt, en ole mukana kevään vaaleissa ehdokkaana. Edessä on kuntapoliittinen tauko.

Päätös tauosta syntyi jo syksyllä 2020 mutta sen ääneen sanominen vaati usean viikon omaa kypsyttelyä - surutyötä, hiljaisuudessa metsässä kävelyä ja rohkeutta kuunnella itseään. Olo on nyt samaan aikaan tyhjä ja täysi.  En puhu kunnallispolitiikasta vetäytymisestä - puhun tauosta. 

Ei ole helppoa irtautua kokonaisuudesta, johon koen suurta intohimoa, velvollisuudentuntoa ja joka on ollut oleellinen osa perheemme arkea jo vuosia. Minulla on silti vahva tunne, että juuri näin pitää tehdä. Kaksi valtuustokautta on poliittisesti lyhyt jakso mutta elämänkaaressa se on kahdeksan vuotta. 42- vuotiaana minulla kuitenkin on poliittisia vuosia vielä edessä.

​Poliittisessa luottamustoiminnassa käy helposti niin, ettemme pysähdy koskaan. Etenemme vaaleista, tilaisuuksista ja kokouksista toiseen - ja tämä luo tietynlaisen kuplan. Emme ehkä iloitse riittävästi onnistumisista ja toisaalta pidä huolta näkökulman tuulettamisesta järjestelmän ulkopuolella. Olen henkilökohtaisesti tehnyt kuuden vuoden aikana kahdet kuntavaalit ja kahdet eduskuntavaalit. Näiden välissä myös lukuisia muita eri tehtäviä ja projekteja.

Siemen kuntapolitiikan tauosta syntyi jo jouluna 2018. Tuona syksynä iäkäs mummoni, joka on kasvattanut minut jäätyäni orvoksi, sairastui nopeasti etenevään muistisairauteen. Omaishoito alkoi vaatimaan yhä enemmän voimavaroja. Samaan aikaan hoidettavana olivat myös perhe, siviilityö ja vaativa poliittinen tehtävä Hollolan hallituksen puheenjohtajana. Muuttunut tilanne laittoi selän seinää vasten - oli pakko valita. Tunnollisena suorittajana ja tottuneena tuulissa taipujana oli repivää myöntää itselleen, ettei tilanne mahdollistanut kaiken hallintaa. Eikä varsinkaan tavalla, johon itse olisin ollut tyytyväinen. Mielessä painoi toisaalta äänestäjien ja valtuuston mandaatti.

Tilanne johti silti hetkeen, jolloin päätin luopua hallituksen puheenjohtajan tehtävästä kesäkuussa 2019. Se päivä ei ollut helppo. Poliittisten tehtävien ”kevennys” ja keskittyminen pääosin maakunnallisiin ja kansainvälisiin tehtäviin oli lopulta monella tavalla oikea. Se paitsi päätti kalenteristani yli kaksi vuotta jatkuneet 12 – 15 tunnin päivät, antoi myös mahdollisuuden hoitaa mummoni kotona viimeiseen asti. Nyt olen joutunut antamaan hänestä vastuun jo palvelutalon ammattilaisille.

Minulle on jäänyt vahvasti tunne, että olen antanut kaikkina vuosina täyden panokseni. "Täysillä tai ei ollenkaan", on oma mottoni. Pystyn myös katsomaan itseäni peiliin. Harvan asian tekisin toisin ja kaikkiin päätöksiini on olemassa perusteltu vastaus.

Olen saanut olla etuoikeutettuna keskeisillä paikoilla äänestäjien vahvalla luottamuksella, tukijoiden vankalla uskolla ja pyyteettömällä talkootyöllä. Tämä on asia, joka herkistää uudelleen ja uudelleen. Minuun on uskottu, luotettu, tarjottu tukea ja korvia silloin, kun on ollut vaikeaa ja usko kaikkeen koetuksella. Omaa väkeäni, ihmisiä yli puoluerajojen ja yhteisiä hetkiä tulee kamala ikävä. Ilman kymmenien ihmisen vapaaehtoista panosta ja luottamusta en olisi koskaan tässä missä olen nyt. Haluankin kiittää sydämeni pohjasta sinua tukijani ja yhteistyökumppanini - tammipuuni. Ikävä on jo nyt.

Oma tarinani on ollut osoitus siitä, että kuka tahansa voi lähteä mukaan politiikkaan. Leikkausosaston kahvihuoneessa lounastauolla tehty päätös lähteä kuntavaaliehdokkaaksi johti melkoiseen matkaan ja on muuttanut pysyvästi käsitystäni yhteiskunnasta, laajentanut ymmärrystäni, tuonut kymmeniä uusia ystäviä ja verkostoja, opettanut rohkeutta, kriittisyyttä ja uteliaisuutta - ja antanut konkreettisen tavan vaikuttaa lastemme tulevaisuuteen. 

Kovin kauas poliittisesta kentästä ja yhteiskunnallisista asioista en ole menossa. Siitä pitää huolen siviilityö virkamiehenä kuntakentässä ja roolit eri yhteisöissä. Huoli yhteiskuntamme tulevaisuudesta ja etenkin edustuksellisesta demokratiasta toimii taatusti jatkossakin polttoaineena asioihin vaikuttamisessa.

Seuraavan vuoden ajan olen sitoutunut antamaan osaamiseni ja tarmoni Hollolan Kokoomuksen ja Hämeen kokoomuspiirin vaalityön käyttöön. Kokoomus on sivistyksen, arvojen, työn teon ja ahkeruuden, yksilön vapauden ja vastuun, tasa-arvon sekä kansainvälisyyden puolue. Heikoimpia autetaan mutta jokaisen on osallistuttava yhteiskunnan rakentamiseen voimarajojensa mukaan. Siksi olen aikanaan valinnut Kokoomuksen - ja tekisin niin uudelleenkin.

Erityisen tärkeää minulle on nyt uusien ehdokkaiden tukeminen poliittiselle polulle tavalla, jolla aikanaan itse olisin halunnut minua opastettavan. Arvostan valtavasti jokaista, joka haluaa olla kantamassa vastuuta yhteisten asioiden hoitamisesta erityisesti aikana, jona edustuksellinen demokratia on kovissa ulkopuolisissa paineissa. Siksi tarjoan ehdokkaille tukeni, osaamiseni ja tietoni.

Ennen taukoa on kuitenkin jäljellä vielä puoli vuotta nykyisiä tehtäviä, onneksi. Ja tarinointi jatkuu blogissani, kuten se on jo tehnyt yli 150 kertaa aiemminkin.

​Kiitos, että luit sanani. Kiitos, että olet ollut mukanani. Ja kiitos, että yhteinen tiemme jatkuu vaikkakin erilaisessa muodossa. Tämä ei ole minkään loppu, vaan jatkumo. Palo ei häviä.

Hämeen ely-­keskuksen lokakuun katsauksen mukaan maakunnassamme oli lokakuun lopussa noin 13 500 työtöntä työnhakijaa eli 3 400 enemmän kuin vuosi sitten. Päijät-Hämeessä työttömien työnhakijoiden kokonaismäärä kasvoi edellisvuoden lokakuusta kaikissa kunnissa: voimakkaimmin Kärkölässä, Orimattilassa ja Hollolassa, kussakin noin 50 prosenttia. Syyskuuhun verrattuna työttömyys kasvoi kolmea kuntaa (Hollola, Padasjoki ja Hartola) lukuun ottamatta. 
Työttömyys on kasvanut kaikissa ikäluokissa ja koulutusasteissa. Päijät-Hämeen kunnista työttömien työnhakijoiden osuus työvoimasta oli korkein Lahdessa (16,3 prosenttia). Luvuista puuttuvat muun muassa tuoreimmat Hollolan yritysuutiset.
Lehtitiedoista on voitu havaita myös, että Lahden työttömyys on jälleen isojen kaupungin korkein ja Scanian murheelliset uutiset lienevät tuoreessa muistissa. Hollolan kaksi suurta työllistäjää, Hollola Works ja Holmet, tekivät konkurssin kuukauden aikana. Konkurssit vievät työpaikan lehtitietojen mukaan lähes 150:ltä. Kunnan asukaslukuun ja työpaikkamäärään suhteutettuna se tarkoittaa huomattavasti suurempaa menetystä kuin Scanian tapauksessa Lahdessa.
Maakuntamme valumisesta ”ruostevyöhykkeeksi” on viety aktiivisesti viestiä eteenpäin ­usean maakunnan toimijan voimin. Tästäkin huolimatta esimerkiksi aluekehitysrahojen jaossa elinkeinoministerin vaaka on tietojen mukaan kallistumassa jälleen pohjoisen suosimiseksi ja itärataa koskeva edunvalvonta ontuu pahasti.
On täysin realistinen tulevaisuuskuva, että maakuntamme vajoaa yhä enemmän kohti pohjaa, jossa olimme 1990-luvun alussa. Tämä tarkoittaa pysyviä vaurioita työmarkkinoihin ja sitä kautta vuosikymmenten heijastevaikutuksia.
Keskeiseen asemaan nousevat jälleen valtakunnalliset edun­valvojat.
Viesti ja lääkkeet alueen tilanteeseen on kyllä tehty selviksi: maakuntaan tulee saada erillistukea. Tuen kohde on Scaniaan liittyvien toimenpide-esitysten uudistus ja laajennus vastaamaan alueen kokonaismenetyksiä, lisäresurssin osoittaminen alueen työllisyyden kuntakokeiluun, työllisyyden rakennetuen käyttöönotto sekä kehitys- ja investointitukien nostaminen määräajaksi merkittävästi korkeammalle tasolle (40 prosenttiin).
Valtakunnallisille edunvalvojillemme löytyy tähänkin ­asiaan taatusti tueksi laaja joukko maakunnan toimijoita. Kyseessä ei ole nyt yhdenkään yksittäisen kunnan tilanne, vaan koko maakunnan tilanne. Alueen edunvalvonta ei myöskään ole pois yhdeltä ­kunnalta.

Maakuntajohtaja Laura Leppänen kirjoitti 21.8.2020 Etelä-Suomen Sanomiin herättelevän kirjoituksen käynnissä olevasta soteuudistuksesta, joka ei kuitenkaan synnyttänyt poliittista keskustelua. Vaimeneminen on tuntunut olevan vallalla niin aluekehitysrahajaossa, itäratalinjauksessa kuin valmistelussa olevassa soteuudistuksessakin. Maakuntajohtajan keskeinen kysymys oli, ollaanko nyt tekemässä hyvinvointialueiden lisäksi kaikessa hiljaisuudessa monialaisia maakuntia?

Kunnat ovat lausuneet jälleen kerran Suomen historian suurimpaan hallintouudistukseen. Onko nyt havaittavissa eritasoista väsymystä jo 20 vuotta meneillään olleeseen prosessiin, ettei huomata mitä todellisuudessa on tapahtumassa?
​
Maakuntaverosta on jo ilmeisimmin sovittu. On loogista, jos kokonaisuudessa olisi myötäjäinen, esimerkiksi monialaiset maakunnat. Voiko meneillään hiljaisuudesta päätellä, että käynnissä on hyvinvointialueiden luominen ja tämän jälkeen niiden muuttaminen monialaisiksi maakunniksi? Kunnat ovat kuitenkin lausuneet kovin erilaisesta kokonaisuudesta.

Jos käynnissä on monialaisten maakuntien hahmottaminen, sen tulisi olla mukana rakennevalmistelussa alusta alkaen. Päijät-Hämeessä kunnat ovat käytännössä valmistelusta ulkona. Sama koskee maakuntaliittoa. Hyvinvointikuntayhtymä tekee tällä hetkellä varsin itsenäistä oman tuotanto-organisaation suunnittelua tulevaan hyvinvointialueeseen.

Monialainen maakunta tulisi voimakkaasti kuntien kehittämis- ja elinvoimatehtävien tontille. Nämä asiat ovat perinteisesti haluttu pitää tiivisti kiinni kuntien perusprosesseissa maakunnallisen aluekehittämisen rinnalla. Mikäli elinvoimatehtäviä siirretään hyvinvointialueeseen, on kunnilla oltava sanansa sanottavana.

Mikä ylipäätään on kuntiemme tulevaisuus? Maan hallituksen kunnille antama lainaraha auttaa tekohengittämään tämän vuoden, mutta siitä eteenpäin on sankka rokkasumu. Lainarahalla eläminen on kestämätön tie ja samalla kuntien tulevaisuuden roolin määrittäminen on aivan keskeinen kysymys.

Kuka ajaa kuntien etua valtakunnallisesti?
 

​

Päijät-Hämeen Liiton kehittämisjohtaja Riitta Nieminen nosti esiin (ESS 14.8.2020) vahvan huolensa maakuntamme tilanteesta koskien Euroopan Unionin rakennerahastovarojen jakoa. Käynnissä on uuden ohjelmakauden (2021 – 2027) varojen jakosuhteesta päättäminen Suomen maakuntien välillä.
 
Jakosuhteesta ja sen selvästä epäoikeudenmukaisesta jaosta on väännetty virkamiestasolla kauan ja erityisesti tänä keväänä. Nyt asia on siirtynyt poliittiseen päätöksentekoon elinkeinoministeriöön. On ilmeinen vaara, ettei varojen jakosuhde tule muuttumaan. Jos ja kun Päijät-Hämeen saamat varat aluekehitykseen ovat edustajillemme tärkeitä, pitää tahdon näkyä nyt. Asiassa tuskin on ideologisia eroja, sillä edustajillemme maakunnan resurssien turvaaminen on oleellinen edunvalvonnallinen asia.
 
Kyse on oikeudenmukaisuudesta. Jo vuosia jättiosa aluekehitysvaroista on valunut Itä- ja Pohjois-Suomen kasvukeskuksiin, ja Etelä-Suomen maakunnat ovat jääneet huutamaan tuuleen. Kuten kehittämisjohtaja Nieminen totesi, Päijät-Häme on kuluvalla ohjelmakaudella saanut em. varoja 18 euroa per asukas, kun Lappi on saanut 106 euroa ja Kainuu 98 euroa per asukas. Summissa on merkittävä ero. Apua Päijät-Hämeeseen ei ole luvassa myöskään Euroopan Unionin pelastuspaketista, sillä valtaosa näistäkin varoista lipuu em. kriteerillä pohjoiseen.
 
Perinteisenä maakuntien välisenä rahanjaon perusteena käytetty, ”harvaanasuttujen alueiden” –kriteeri vaatii päivitystä paitsi maakuntien välisen epäsuhdan korjaamisen myös niiden todellisen sosioekonomisen tilanteen vuoksi. Tosiasiallisesti pohjoisessa ja idässä em. varoja on myönnetty esimerkiksi yliopistoihin, korkeakouluihin, kehittämisyhtiöihin sekä infrastruktuuriin. 
 
Päijät-Hämeen, Kanta-Hämeen, Kymenlaakson ja Satakunnan kaltaiset maakunnat ovat jääneet aluekehityksessä jälkeen monen idän ja pohjoisen maakunnan kehityksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aluekehitysvarat ovat keskeinen resurssi tämän epäsuhdan korjaamiseen. Lisäksi maakuntaamme haastavat syvät sosiaaliset ongelmat. Jos esimerkiksi maamme hallituksen työllisyystavoitteita edes yritetään realistisesti toteuttaa, on tähän saatava lisää resursseja. Maakunnan kuntien kirstut ovat tyhjiä ja monella kriisikunnan kriteerit ovat täyttymässä seuraavina lähivuosina. Apua kuntarahoituksesta ei ole.
 
Aluekehityksen kansallinen tilanne on siis muuttunut oleellisesti mutta kriteereitä ei ole päivitetty. Kriteerit, joilla rahanjakoa on tehty useiden vuosien aikana, ovat vaarana olla määrittämässä sitä myös nyt. Rahanjakoa on katsottava aluekehityksen tunnuslukujen ja faktojen perusteella. Seuraavan kerran asiaan voi hakea oikeudenmukaisuutta vasta 5 - 6 vuoden kuluttua.  Kyseessä on maakuntien aluekehitysraha, ei idän ja pohjoisen ansaittu pysyväisetu.
  
Rakennerahastojakoa on leimannut poliittisten päättäjien vaikeneminen. Virkamiehet ovat esittäneet huoltaan ja muutostarvetta EU-rahojen jakoon, mutta missä ovat Hämeen edustajien huolet ja ennen kaikkea toimet? Asialla on kiire, sillä elinkeinoministeriö tekee päätöksensä alkusyksystä. Vääntötukea luulisi löytyvän muista ruostevyöhykkeen maakuntien edustajista.

​Keskustelu raidelinjauksien parissa on käynyt viime kuukausia kuumana. Keskeinen tunnistettu huoli on paitsi Suomen sisäisen, yhtenäisen vision puuttuminen mutta myös paikallistasolla itäradan voimakas lobbaaminen, joka toteutuessaan vähentäisi oleellisesti nopeiden kaukoliikenteen junien (InterCity ja Pendolino) pysähtymistä Lahdessa. Tämä tekisi paitsi oikoradan investoinnin mitättömäksi, olisi myös turmiollinen koko Lahden seutukunnalle. Etuna Päijät-Hämeelle tällä hetkellä on, ettei idässä ole kyetty kuitenkaan muodostamaan selkeää yhtenäistä kantaa itäradalle, vaan esillä on myös kaksi kilpailevaa linjausta.

Itärataa ei voi perustella kustannusnäkökulmista. Tällä hetkellä itäradan kustannusarvio Porvoo-Kouvola välillä on 1,7 mrd., ja Porvoo-Kotka-Hamina-Luumäki välillä 2,8 mrd. Samaan aikaan koko Suomen rautatieväyläverkko on päässyt rapistumaan sen kunnossapidon niukkojen resurssien seurauksena. Yksin päällystettyä, valtion ylläpitämää tietä on Väylän tilastoissa noin 55 000 kilometriä. Kahteen huonompaan luokkaan kuuluu liki 8000 kilometriä. Kaikkein huonoimmassa luokassa on liki 4000 tiekilometriä, joka tarkoittaa, että niillä liikkuvien omaisuus on varassa. Korjausvelkaa koko väyläverkolla (tiet, radat, vesiväylät) on yhteensä ollut noin 2,5 miljardia viime vuonna. On varsin yksiselitteistä, että järkevintä on nykyisten maanteiden ja rautateiden runkoverkoston kehittäminen.

Vähäpätöinen vaikutus itäradan toteutuessa ei olisi myöskään Venäjälle liikennöivän Allegron siirtyminen uudelle radalle. Päijäthämäläisten lisäksi haittaa tästä olisi Tampereen suunnasta Venäjälle ja Venäjältä matkaaville, jotka joutuisivat koukkaamaan päärataa pitkin pääkaupunkiseudun kautta. Tämän vuoksi Hämeen molemmat maakunnat näkevät nykyisen pääradan kehittämisen tärkeänä yhteisenä edunvalvonta asiana.

Oikaisua pääradalta Kouvolaan on vaikea perustella millään tavalla. Matka-ajoissa ei ole eroa, sillä Kouvolasta Kuopioon sekä Joensuuhun kulkevilla radoilla on pitkiä, maksiminopeudeltaan 140 km/h olevia rataosuuksia. Matalat nopeusrajoitukset johtuvat matkan varrella olevista tasoristeyksistä, sähköistyksen toteutustavasta ja ratageometriasta. Rataosuus on lisäksi pääsääntöisesti yksiraiteinen. Merkittävämpi vaikutus ja hyöty saavutetaan Savon ja Karjalan radan peruskorjauksella. Tämä on maakuntamme kannalta keskeinen viesti.

Raideratkaisuissa eletään tällä hetkellä kriittisiä hetkiä. Päijät-Hämeen eri toimijoiden tulee puolustaa yksituumaisesti nykyisen pääradan kehittämistä sekä sen osaksi tulevaa lentorataa. Lentorata mahdollistaisi puolen tunnin matka-ajan Lahdesta lentokentälle, jolla on iso merkitys esimerkiksi pääradan liittyessä kaukojunaliikenteeseen.

​(Kuva: Jaana Martikainen)