Yksityisautoilu on noussut vaalikevään keskusteluaiheeksi osana puolueiden ilmastotavoitteita. Ilmastonmuutos on kiistämätön ja vakavasti otettava uhka mutta sen kunnianhimoisessakin torjunnassa on oltava realisti ja tunnistaa erilaiset kansalaisten elämäntilanteet.

Yksityisautoilu on suurelle osalle suomalaisista elinehto ja se kuuluu suomalaiseen arkeen: kauppamatkat, harrastukset, työssäkäynti ja koko liikkuminen perustuu pitkälti siihen. Monilla kaltaisillani lapsiperheellisillä kahden auton omistaminen on yksinkertaisesti pakollista. Haja-asutusalueella auto on niin ikään välttämättömyys, vaikka asuisi kirkonkylässä palveluiden äärellä. Niinpä meidän on löydettävä keinot, joilla vähennetään liikenteen päästöjä ja rakennetaan pitkien välimatkojen Suomea päästöttömämmäksi ilman kohtuutonta lisäkulurasitusta.

Liikenteen osuus on noin viidennes Suomen kaikista kasvihuonekaasupäästöistä ja noin 40 prosenttia päästökaupan ulkopuolelle jäävän sektorin päästöistä. Autoilun päästöjen leikkaaminen on tärkeä tavoite mutta on epärealistista ajatella, että esimerkiksi sähköautojen hankkiminen olisi mahdollista kaikille nopeallakaan aikataululla. Teknologian kehittyminen toki tuo mukanaan varmasti halvempia sähköautoja.

Autoverotusta on uusittu osauudistettu vuosien varrella usein. Polttoaineveroa on korotettu usein. Ajoneuvoveroa on korotettu kolmasti, autoveroa on korotettu kahdesti ja nyt vuorostaan käynnissä on porrastettu alennus. Jokainen muutos on sotkenut automarkkinat. Ailahteleva päätöksenteko on aina myrkkyä kaupalle kuin kaupalle, jossa katteet ovat pieniä. Autoalan liikevaihto on reilut 17 miljardia euroa vuodessa, joten sen merkitystä tai työllistämisvaikutuksia ei pidä vähätellä.

Auton hankintahinnan laskulla on merkitystä myös kotitalouksien autovelkojen suuruuteen. Onkin järkevää, että uusien autojen verotus siirretään kokonaan autonhankinnan verotuksesta päästöjen verotukseen. Näin on järkevää toimia myös työsuhdeautojen verotusarvossa. Yksi ratkaisu olisi uusien autojen autoveron poisto, joka jouduttaisi autokannan uusiutumista ja täten vaikuttaisi päästöjen määrään.

Autoa tarvitsevalla taas on oltava mahdollisuus ja taloudellisia kannusteita valita biokaasu, sähkö tai kestävästi tuotettu biopolttoaine. Yhteiskunnan tukia tuleekin suunnata niin, että niillä voidaan edistää kaikkien tuloluokkien mahdollisuuksia ilmastotekoihin.

Yksityisautoilun tukeminen ei tietenkään poissulje joukkoliikenteen kehittämistä. Päinvastoin, joukkoliikenteen sujuvuudessa on vielä runsaasti tekemistä ja on selviä, että suurissa kaupungeissa tulee satsata joukkoliikenteeseen. Tulevaisuudessa näkymää voisi olla myös yhteiskäyttöautoilla ja muilla liikkumisvälineillä, joita nykyinen autovuokraus ei tarjoa. Lisäksi raideliikenteen ja sen runkoverkon kehittäminen on tärkeää, jotta juna olisi ajallisesti aina ylivoimainen vaihtoehto keskuskaupunkien välillä esimerkiksi lentämiseen nähden. Tämä tukisi myös teollisuuden logistiikkaa ja kuljetuksen päästöjen vähennystä.

Ilmastonmuutoksen torjuntaa ei siis pidä vähätellä mutta keinojen tulee olla realistisia eivätkä ne saa kohtuuttomasti rasittaa yksittäisiä kotitalouksia tai heidän arjen sujuvuutta. Usein valinnat eivät ole omasta halusta kiinni. Suomi pyörii kumipyörillä nyt ja tulevaisuudessa.
  
 

Viime päivinä on käyty keskustelua ikääntyvien hoidosta ja hoitajien työoloista – vihdoin. On erinomaista, että kaikki puolueet ovat tilanteesta huolissaan.

Vanhustenhuollonpalveluissa on vakava ongelma ja sen haltuunotossa ovat käsillä viimeiset hetket. Ikuisen riitelyn sijaan tarvitaan osaavia ja yhteistyökykyisiä päättäjiä.

Mediassa on puhuttu hoitajamitoituksesta ja siihen liittyvistä desimaaleista. Pitkän linjan ammattilaisena ja iäkkään omaisen hoitajana on pakko sanoa, ettei ikääntyneiden laadukasta hoitotyötä turvata yhdellä kiveen hakatulla desimaaliluvulla.

Yksittäisen desimaaliluvun laskentakaavan ongelma on, ettei se kuvaa esimerkiksi, sitä kuinka paljon ikääntyvät tarvitsevat juuri kyseisessä hoitolaitoksessa apua, mikä on muistisairaiden osuus, onko heillä kiireellisesti hoidettavia sairauksia, onko asiakkaita saattohoidossa. Siitä ei myöskään selviä, millainen osaaminen yksikön hoitotyöntekijöillä on, kuinka moni on sijainen tai onko yksikössä esimiestä, sairaanhoitajaa, tai kuntoutus- tai tukipalveluhenkilöstöä. Tämän vuoksi yksi kiveen hakattu luku ei riitä. Tällöin minimistä tulee helposti maksimi eikä vaihtelevia tilanteita oteta huomioon. Hoitajamitoituksen saaminen lakiin on tärkeää mutta sen tulee kuvata todellisuutta.

Median huomiossa ovat olleet viime aikoina yksityiset toimijat ja aivan syystä. Epäkohtiin on puututtava kovemmilla sanktioilla kuin tällä hetkellä laki antaa myöden. Ikääntyvät ansaitsevat tulla laadukkaasti hoidetuksi riippumatta hoidon toteuttajasta. Yksityiset eivät silti ole aina automaattisesti huonoja ja julkiset hyviä. Ongelmia on molemmissa.

Julkisen toimijan tulee olla vahva perusmuuri, jota yksityiset toimijat, järjestöt ja yhdistykset hallitusti täydentävät. Tähän uusi maakunta- ja soteuudistuksen lainsäädäntö tulee antamaan huomattavasti paremmat lähtökohdat, kuin tilanne nyt on. Tällä hetkellä julkinen sektori ei ole kaikin osin vahvalla pohjalla ja kuntakohtaisia eroja on esimerkiksi palveluiden saatavuudessa. Iso ongelma usein on myös palvelujen kilpailutus- ja hankintaosaaminen.

Nykyinen hallitus on tehnyt hankintalain, joka mahdollistaa ensimmäistä kertaa laadun käyttämisen kilpailutuksen kriteerinä. Silti monissa tapauksissa kilpailutuksen kriteeri on pelkkä hinta tai se on selkeästi laatua suuremmalla painotuksella. Tätä ei voida perustella millään muulla kuin ymmärtämättömyydellä. Kelan lasten vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen pieleen mennyt kilpailutus on tästä hyvä esimerkki.

Keskeinen asia on myös vahvempi valvonta. Tällä hetkellä yksityisten toimijoiden toiminta on luvanvaraista, toisin kuin julkiset. Viranomaisilla ei ole tietoa, kuinka monta julkista toimintayksikköä maassa tarkasti ottaen on. Tilanne muuttuisi, mikäli eduskunnassa hyväksyttäisi palveluntuottajalaki, joka tuo samat säännöt lupien, valvonnan ja toimintaedellytysten kohdalla niin yksityisille kuin julkisillekin. Tällä hetkellä myös esimerkiksi kuntayhtymä toimii niin palveluiden tuottajina kuin valvovana viranomaisina ulkoistetuille palveluille. Tilanne on absurdi.

Soteuudistuksessa tärkeintä on nostaa monin eri tavoin asiakas keskiöön. Tällä hetkellä esimerkiksi hoitopaikan valitsee usein joku muu kuin asiakas itse. Uudessa lainsäädännössä valta on asiakkaalla. Tähän liittyy luonnollisesti tarvittaessa asiakasohjauksen tuki. Kun asiakkaalla (tai hänen omaisillaan) on mahdollisuus äänestää palveluissa jaloillaan, alkaa muutosta toiminnassa tapahtua. Sama koskee hoitajia. Jos hoitajien työoloihin ei vihdoin kiinnitetä huomiota, niin päättäjien kuin työnantajienkin tahoilta, he lähtevät.

Soteuudistusta on yritetty tehdä maahamme yli 10 vuotta kuuden eri hallituskokoonpanon turvin. Meidän pitää päästä vihdoin eteenpäin.

Maksuhäiriöisten suomalaisten määrä on ollut jatkuvassa kasvussa viimeisen kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2017 Suomen Asiakastieto Oy:n mukaan yli 375 000 suomalaisella oli maksuhäiriömerkintä. Joka kymmenennellä nuorella oli niin ikään maksuhäiriömerkintä.  Suomalaiset kotitaloudet nostivat myös alkuvuonna 2018 aiempaa enemmän vakuudettomia kulutusluottoja ja kotitalouksien velkaantuminen on viime aikoina kasvanut voimakkaasti. Kulutusluotoista etenkin vakuudettomien pienlainojen, niin sanottujen pikavippien, suosio on herättänyt lisääntyviä huolia ylivelkaantumisesta. 

Maksuhäiriömerkintä vaikeuttaa saajansa elämää monella tavalla. Merkintä poistaa luottotiedot jopa 3 - 4 vuodeksi vaikeuttaen muun muassa asunnon, työn ja vakuutusten saamista. Maksuhäiriömerkinnällä saattaa olla myös merkittävä syrjäytymistä aiheuttava vaikutus ja sen vuoksi ylivelkaantumisen ja sitä kautta maksuhäiriömerkintöjen ehkäisy on tärkeää. 

Oikeusministeri Häkkänen on tarttunut ylivelkaantumiseen ja ns. pikavippien koroihin tiukalla otteella. On selvää, että koko yhteiskunta hyötyy valmisteilla olevasta, ylivelkaantuneiden velkajärjestelylaista ja muista velkojen järjestelykeinoista. Sen välittömänä hyötynä ovat sosiaalitoimen menojen pieneneminen, tarpeettoman ja tehottoman perinnän sekä harmaan talouden väheneminen.

Myös ylipaisuneiden korkojen suitsiminen on ehdottomasti otettava tiukkaan otteeseen. Vuonna 2017 kuluttaja-asiamies vertasi luotonantajarekisteriin merkittyjen pikaluottoyritysten vuosikorkoja. Todelliset vuosikorot noin 2 000 euron suuruisissa luotoissa olivat 30 prosentin ja 446 prosentin välillä. Otannassa oli 21 verkkosivustoa. Nykyisin alle 2000 euron luotoissa viitekorkoon sidottu korkokatto on 50 prosenttia.

Korkokatosta tehty sääntely puri ongelmaan osin mutta tilalle tulivat yhä suuremmat lainat, jotka jäävät korkokaton ulkopuolelle. Nyt valmisteilla oleva lainsäädäntö pyrkii vaikuttamaan juuri näihin. Lisäksi on havaittu, että ns. pikavippimarkkinoilla on yleistynyt nostopalkkioiden periminen. Tämä aiheuttaa sen, että kuluttajat maksavat tosiasiallisesti suurempaa vuosikorkoa, kuin on ilmoitettu.  Lainsäädäntö laahaa siis usein liian myöhässä nopeasti muuttuvassa bisneksessä.

Viime aikoina on väläytelty yhtenä keinona myös positiivisen luottotietorekisterin perustamista. Sellainen puuttuu EU-maista ainoastaan Suomesta, Tanskasta ja Ranskasta. Muualla on todettu, että positiivinen luottotietorekisteri ehkäisisi tehokkaasti ylivelkaantumista, sillä kun sen myötä lisäluoton saaminen vaikeutuu, jos entisiä luottoja on jäljellä merkittävissä määrin tuloihin ja omaisuuteen nähden.

Lainsäädännöllisten uudistuksien lisäksi vastuullisen taloudenhoidon opetus on tärkeää maksuongelmien ennaltaehkäisyssä. Nuorten kohdalla koulut ovat keskeisessä roolissa mutta nuorille pitäisi myös kotona kertoa vastuullisesta rahankäytöstä ja siitä, mitä maksuhäiriömerkintä käytännössä tarkoittaa. Vaikka alaikäiset ovat  vähemmistössä ulosottotilastoissa, heitä on nytkin toista tuhatta ulosoton asiakkaina. Itsenäisen elämän aloittaminen velkavaikeuksissa voi olla hankalaa, sillä useat arjen asiat vaativat kunnossa olevia luottotietoja. Ilmiselvä ongelma on, että nuoret eivät tiedä toimijoista, keiden puoleen he velkavaikeuksissaan voisivat kääntyä.

Kuntien tarjoamalla talous- ja velkaneuvonnalla on keskeinen rooli velkakierteen estämisessä ja sen vuoksi kunnille pitäisi saada riittävästi resursseja nopeaan ja matalan kynnyksen neuvontaan. Ongelmana tällä hetkellä on, että avunsaajat ovat Suomessa hyvin eriarvoisessa asemassa. Kun joillain paikkakunnilla neuvontaan pääsee parissa vuorokaudessa, saattaa toisaalla jonotus kestää yli 150 päivää. Talous- ja velkaneuvontapisteet ovat lisäksi yleisesti hyvin haavoittuvaisia ja niissä saattaa olla vain yksi tai kaksi virkailijaa. Ministeri Häkkänen on luvannut, että vuonna 2019 ylivelkaantuneiden aseman parantamiseksi tuomioistuimille osoitetaan 2 miljoonan euron lisämääräraha velkomusasioiden joutuisaan käsittelyyn. Ulosottolaitokselle lisätään miljoona euroa velallisten neuvonnan tehostamiseen.

Ylivelkaantumisella on kauaskantoisia seurauksia. Ylivelkaantumiseen liittyvillä taloudellisilla huolilla on todettu olevan yhteys mielenterveyden häiriöihin ja myös fyysiseen sairastavuuteen, työkyvyttömyyteen sekä ongelmiin parisuhteessa ja sosiaalisessa elämässä. Ylivelkaantumisen ylisukupolvistavista vaikutuksista tiedetään vähän, mutta kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu perheen vaikean taloudellisen tilanteen vaikuttavan selkeästi lasten hyvinvointiin. Tämän vuoksi ylivelkaantumisen ehkäiseminen on tärkeää.

Lähisuhdeväkivalta on arkipäiväinen mutta usein piilotettu ongelma. Ei ole tavatonta, että perheen sisällä tapahtuvat väkivallan kokemukset eivät näy ulospäin ja siksi sitä usein kutsutaan piilorikollisuudeksi.  Erityisen hankalan tilanteista tekee se, että tekijä on usein uhrilleen luotettu ja läheinen. Joka kolmas suomalaisnainen on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi. Vuonna 2017 12 suomalaisnaista kuoli lähisuhdeväkivallan seurauksena.

Lähisuhdeväkivalta on kansanterveydellinen, inhimillinen, sosiaalinen ja taloudellinen ongelma, johon uhrien on edelleen vaikea saada apua. Suomessa lähisuhdeväkivaltaa kokeneille tarjottavat palvelut ja lainsäädäntö vahvistuvat onneksi koko ajan. Turvakodit tarjoavat lähisuhdeväkivallan uhreille välitöntä kriisiapua, ympärivuorokautista turvattua asumista sekä akuuttiin tilanteeseen liittyvää psykososiaalista tukea, neuvontaa ja ohjausta. Turvakodista eniten apua hakevat 25–40-vuotiaat äidit, joilla on leikki- tai alakouluikäisiä lapsia. Heitä uhkaa useimmiten entinen tai nykyinen kumppani.

Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta on tehty vuonna 2011 niin sanottu Istanbulin sopimus, joka on Euroopan neuvoston yleissopimus. Nykyinen hallitus on kiitettävästi lisännyt turvakotitoiminnan rahoitusta ja osaltaan edistänyt Istanbulin sopimuksen ratifiointia Suomessa mutta määrärahaa sopimuksen täytäntöönpanoon tarvitaan lisää. Tärkeä työ tulee jatkumaan myös seuraavalla hallituskaudella.

Vuoden 2018 aikana turvakotiverkoston perhepaikkojen määrä nousee yhteensä 143 paikasta 179 paikkaan. Tämä on tarpeen, sillä turvakotien asiakasmäärät ovat olleet jatkuvassa kasvussa. Euroopan neuvosto onkin arvioinut riittäväksi määräksi yli 500 turvakotipaikkaa. Turvakotiverkoston laajentaminen esimerkiksi Istanbulin sopimuksen vaatimalle tasolle maksaisi Suomelle 40 miljoonaa euroa. Summa on verrattain pieni, kun  pelkästään naisiin kohdistuva väkivalta aiheuttaa Suomessa yli kahden miljardin euron kulut.

Turvakotiverkoston vahvistamisen lisäksi tarvitaan matalan kynnyksen tukikeskuksia, joihin jokaisella lähisuhdeväkivalta kokeneella on vapaa pääsy. Eri tahojen yhteistyö ja ripeästi toimiva palveluketju lähisuhdeväkivaltaa kokeneille ovat ennaltaehkäisyn kannalta välttämättömiä. Viranomaistahojen lisäksi eri järjestöjen panos ennaltaehkäisevässä työssä on merkittävä. Istanbulin sopimuksen kansallisen toimeenpanon kannalta onkin keskeistä, että viranomaisten ja kolmannen sektorin toiminta, osaaminen ja resurssit muodostavat kokonaisuuden, jonka kehittämistä sekä suunnitellaan että toteutetaan yhdessä.

Lainsäädännöllisesti tulee myös varmistaa, että uhreille on varmasti saatavilla palveluja, jotka helpottavat heidän toipumistaan väkivallasta. Palveluiden tarve voi olla esimerkiksi oikeudellista ja psykologista neuvontaa, taloudellista apua, asumisjärjestelyapua, koulutusta tai avustamista työnsaannissa. Tulevassa maakuntauudistuksessa on tärkeää, että osana hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen kokonaisuutta huomioidaan myös väkivallan ehkäisy ja toimeenpano.

Istanbulin sopimus toi esiin myös tarpeen muuttaa rikoslakia. Sopimus esimerkiksi vaatii, että väkivaltarikoksen tekeminen lähisuhteessa tulee olla rikoksesta mittavaa rangaistusta ankaroittava peruste. Edistystä väkivallan ehkäisyyn on sen sijaan tuonut uuden lainsäädännön mukaan ammattihenkilöllä on oikeus ilmoittaa poliisille välttämättömiä salassa pidettäviä tietoja henkeen ja terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja teon estämistä varten.

Väkivaltaa kokeneiden kohtaaminen edellyttää ammattilaisilta riittävää koulutusta ja ammattitaitoa. Nykyisen lainsäädännön tunteminen ammattilaisten työn arjessa on todella tärkeää. Uhrin ohella suojeltavaksi ja hoidettavaksi tulevat usein myös väkivaltaa nähneet lapset, elleivät ole itse olleet tilanteessa myös uhrin asemassa. Lapsuudessa koettu perheväkivalta on merkittäviä aikuisuuden väkivaltaisen käytöksen riskitekijä. On huolehdittava, että ammattilaiset saavat riittävät edellytykset ja riittävästi tukea toimia vaativassa työssä.

Lähisuhdeväkivallan ehkäisy ja turvakotien määrän lisääminen on kaikkien puolueiden yhteinen asia.

Ikääntyminen on merkki yhteiskunnan kehittymisestä ja onnistumisesta. Samalla se on lähes ainoa asia, jonka varmuudella tiedämme niin päätöksenteossa kuin henkilökohtaisessa elämässämme. Keskusteluissa korostuu silti liikaa ikärakenteen muutoksen negatiivinen vaikutus taloudelle. Vaikka useat meistä ymmärtävät yhtälön - huolen huoltosuhteesta ja hyvinvointipalveluiden rahoittamisesta niin ikääntymisen arvo yhteiskunnalle jää usein huomioitta. Tarvitsemme suhtautumisen muutosta koko ikääntymisprosessiin.

Ikääntyvät tarjoavat yhteiskunnalle taloudellista ja sosiaalista pääomaa. On tyypillistä, että matkailun edistämiseen kohdennettuja määrärahoja ja toimenpiteitä perustellaan tapahtumien tuomalla kassavirralla mutta onko kukaan laskenut eläkeläisten valintojen vaikutusta?  Mitkä olisivat esimerkiksi matkanjärjestäjien, torimyyjien, teattereiden tai konserttien tuotot ilman eläkeläisryhmiä? Millaisia työllisyysvaikutuksia väestön ikääntymisellä on vaikkapa sote-alan palveluita tuottavissa yrityksissä?

Olen viime aikoina havainnut positiivista kehittämisen kapinaa ikäihmisten palveluissa. Asiakkaat ja omaiset vaativat palveluiden parempaa laatua, toimivampaa teknologiaa ja käytettävämpiä apuvälineitä. Ei ole oikein, että ikäihminen luulee olevansa tyhmä älyteknologian kanssa, sillä vika on enemminkin pieleen mennessä laitteen suunnittelussa.
Aktiivisuustason ylläpito edellyttää parempaa ymmärrystä. Ikääntyminen on ihmisen ainoa elämänvaihe, josta muilla ikäryhmillä ei ole aikaisempaa kokemusta. On näin ollen mahdotonta kuvitella, että nuorempi polvi osaisi automaattisesti tehdä oikeanlaisia ratkaisuja. Tarvitaan tiiviimpää keskusteluyhteyttä. Emme voi laittaa ikääntyvien toiveita omiin taskuihimme.

Ikääntyvien sosiaalisen pääoman arvottaminen on vielä vähäistä. Kulttuuriperinne, juuret ja kokemustieto ovat esimerkkejä sosiaalisesta pääomasta. Sitä on myös kyky luoda luottamusta ihmisten välille, yhteisöön ja yhteiskuntaan. Tietämys yhteiskunnan ylä- ja alamäestä vuosien aikana tuo mukanaan kokemusta, jota muilla ei ole. 

Maakunnat ja kunnat käyvät jo nyt kovaa kilpaa yrityksistä ja työikäisistä. Entä ikääntyvät? Mikseivät hekin olisi haluttuja asukkaita kunnissa. Kun näin toivottavasti on, on syytä panostaa kaavoitukseen, vapaa-aikatoimeen sekä palveluiden tarjontaan. Pitovoimaa ovat myös oman kunnan monimuotoiset asumismahdollisuudet. Ikääntyneiden näkeminen haluttuina kuntalaisina voi oleellisesti jarruttaa muuttoliikettä alueelta. Entä mikä onkaan isovanhempien asuinpaikkakunnan merkitys kiireisten ja hoitoapua tarvitsevien, työssäkäyvien perheiden valinnoissa?

Tulevissa eduskuntavaaleissa ikääntyvien ääni on merkityksellinen. Lisäksi on jo nyt nähtävissä, että harrastus-, kansalais- ja järjestötoiminta on vilkastunut. Myös vapaaehtoistoimijoiden määrä on kasvussa. Ikääntyvien näkeminen Suomen uutena Nokiana voi myös muuttaa poliittisen päätöksenteon päämäärää mahdollisuuksien näkemiseen uhkakuvien sijaan.