Jokainen henkäys on muistutus toivosta

Olen kirjoittanut poliittisten vuosien aikana yli sata blogia mutta en ole koskaan kirjoittanut niin henkilökohtaisesta aiheesta kuin tämä on. Rivien kirjoittaminen kesti pitkään ja ajatus sen julkaisemisesta vaati lopulta runsaasti rohkeutta. On monen muun asian ohella pelottanut myös, koetaanko blogi poliittisten irtopisteiden hankemisena. Monet asiat nimittäin koetaan - ne vilpittömätkin näin vaalien alla. Kirjoitan tämän silti. Ja julkaisen tämän silti.

Tänään vietetään kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Päivän teema kulkee otsikon lauseella: "jokainen henkäys on muistutus toivosta". Se on tyhjentävästi ajateltu. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, keinoja on aina olemassa.

Olen pohtinut itsemurhaan johtavia syitä paljon. Uskon, että juuri tuolla hetkellä juuri toivo unohtuu. Se on minun teoriani, koska parempaa olen ole keksinyt.

Joskus, oikein valtavan väsyneenä lapsien valvottaessa vauva-aikoina, olen jopa ymmärtänyt miltä se tyhjä ja toivoton tila tuntuu - kun ei millään meinaa jaksaa. Nyt siitä jo uskaltaa puhua mutta neuvolassa sitä ei koskaan kehdannut sanoa ääneen. Pieni määrä unta, piristävä ystävän soitto ja uusi päivä teki pelkän ajatuksen mustasta aukosta pelottavaksi - miten saatoin niin ajatella?

Oman teoriani mukaan siis itsemurhaan johtaa musta hetki, jolloin tuntuu, ettei maailmassa ole mitään eikä ketään minulle. Ei ole toivoa, ei ole läpipääsyä. Mutta itsemurha ei silti aina tarkoita halua kuolla.

Olen kokenut jo kauan sitten oman lähiomaiseni itsemurhan. Se on omaiselle tyly, lopun elämää kestävä isku vasten kasvoja. Lapselle se on myös konkreettinen osoitus elämän peräseinän näkemisestä - olet sukupolven ketjussa seuraava.

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Niin paljon syytöksiä mutta niin vähän vapautusta niistä. Tapahtuneen prosessointi on kestänyt vuosia ja sisältänyt polun häpestä yksinäisyyteen, täydelliseen kieltämiseen, vihaan, katkeruuteen ja lopulta useinkin läikähtävään ikävään omien lapsien kasvua seuratessa. Silloin aikanaan ei yhteiskunnan verkoilla ollut keinoja auttaa tilanteen purkamisessa eikä ehkä riittävästi ymmärrystäkään. Nyt olen ollut jo pitkään prosessini siinä pisteessä, että pystyn puhumaan tapahtuneesta, myötämään sen ja tukemaan muita. Vaikkei tarvetta sattunutta korostaa olekkaan.

Kun pohdin asiasta kirjoittamista, tulin lopulta tulokseen, että heidän - meidän pitää puhua. Meidän, joilla on kuuluva ääni, mahdollisuus, asema ja ihmisiä, jotka kuuntelevat. Se on erittäin tärkeää, jotta asian ympärillä oleva häpeän tai pelkojen verkko ei olisi niin peittävä. Asia jakautuu moneen: itsemurhien ehkäisy ja sen tehneiden omaisten tukeminen.

Monet toimijat tekevät tärkeää työtä omaisten tukemiseksi, järjestöillä on asiassa valtavan iso rooli. Tarvitaan edelleen eri tahojen koordinointia, matalan kynnyksen vertaisryhmiä ja oikea-aikaista kriisiapua. Ennen kaikkea resursseja.

Toisaalta meidän, jolla on mahdollisuus vaikuttaa teoilla mielenterveysongelmien ehkäisyyn tai itsemurhien vähentämiseen sekä omaisten tukemiseen, pitää niin myös tehdä. Siksi on tärkeää puhua ja tehdä.

Olenkin erittäin iloinen, että hallituksessa on ministeri Saarikon johdolla lähdetty valmistelemaan mielenterveysstrategiaa. Useat järjestöt, yhdistykset ja asiantuntijat ovat antaneet tieto-taitonsa työlle. Strategian tueksi hallitus laatii oman mieenterveysohjelmansa, jossa määritellään hallituskauden mielenterveyspoliittiset painopisteet, toimeenpanon keinot ja välineet sekä seuranta. Mielenterveyspoltiiikan asema tulisi ehdottomasti rinnastaa esimerkiksi tasa-arvotyön- ja politiikan tasolle. Niin laajasta ja poikkihallinnollisesta asiasta on kyse. Mielenterveyspoliittinen neuvottelukunta on ehdottanut jo pitkään myös itsemurhien ehkäisyohjelmaa Suomeen.

Maailman terveysjärjestö WHO:n tuore raportti nostaa esiin itsemurhien ehkäisyn tärkeyden. Se pitää saada kansalliseksi tavoitteeksi. Suomen itsemurhakuolleisuus on edelleen pohjoismaiden suurin. Runsaan inhimillisen kärsimyksen lisäksi itsemurhien vuosikustannukset ovat noin miljardi euroa. Itsemurhan tekee vuosittain tuhannet ihmiset ja sitä yrittää noin 20.000 ihmistä. Itsemurhan tehneiden tai sitä yrittäneiden omaisia ja läheisiä on siis kymmeniä tuhansia.

Tanskassa ja Norjassa on saatu hyviä tuloksia itsemurhien vähentämisessä, joten ne ovat hyviä osoituksia kansallisen ohjelman merkityksestä ja vaikutuksesta. Myös Skotlannissa on onnistuttu vähentämään itsemurhia lisäämällä esimerkiksi sairaanhoitajien ja poliisien koulutusta siitä, kuinka itsemurha-aikeita voidaan tunnistaa ja ottaa puheeksi.

Meistä jokainen voi osaltaan tukea myös lähipiirissä saman kokeneiden toipumista. Sanoja ei useinkaan tarvita, korvat riittävät. Toisaata on tärkeää, että kysymme välillä "mitä Sulle oikeasti kuuluu?". On tärkeää havahtua hiljentyneeseen kaveriin. Melkein jokainen meistä tietää jonkun, jota omaisen itsemurha on kohdannut. Tukeminen on tärkeää myös, koska oman vanhemman itsemurha kolminkertaistaa lapsen riskin omaan itsemurhaan.

Maaret Kallio kirjoitti kauniisti: " Toivo syntyy siitä, että joku uskaltaa astua toisen toivottomuuteen. Avun hakemisen tai omasta pahasta olosta kertomisen hetki on ratkaiseva. Silloin ihminen kurottuu vielä toivoon, siihen, että asiat olisivat paremmin".