Päijät-Hämeen Liiton kehittämisjohtaja Riitta Nieminen nosti esiin (ESS 14.8.2020) vahvan huolensa maakuntamme tilanteesta koskien Euroopan Unionin rakennerahastovarojen jakoa. Käynnissä on uuden ohjelmakauden (2021 – 2027) varojen jakosuhteesta päättäminen Suomen maakuntien välillä.
 
Jakosuhteesta ja sen selvästä epäoikeudenmukaisesta jaosta on väännetty virkamiestasolla kauan ja erityisesti tänä keväänä. Nyt asia on siirtynyt poliittiseen päätöksentekoon elinkeinoministeriöön. On ilmeinen vaara, ettei varojen jakosuhde tule muuttumaan. Jos ja kun Päijät-Hämeen saamat varat aluekehitykseen ovat edustajillemme tärkeitä, pitää tahdon näkyä nyt. Asiassa tuskin on ideologisia eroja, sillä edustajillemme maakunnan resurssien turvaaminen on oleellinen edunvalvonnallinen asia.
 
Kyse on oikeudenmukaisuudesta. Jo vuosia jättiosa aluekehitysvaroista on valunut Itä- ja Pohjois-Suomen kasvukeskuksiin, ja Etelä-Suomen maakunnat ovat jääneet huutamaan tuuleen. Kuten kehittämisjohtaja Nieminen totesi, Päijät-Häme on kuluvalla ohjelmakaudella saanut em. varoja 18 euroa per asukas, kun Lappi on saanut 106 euroa ja Kainuu 98 euroa per asukas. Summissa on merkittävä ero. Apua Päijät-Hämeeseen ei ole luvassa myöskään Euroopan Unionin pelastuspaketista, sillä valtaosa näistäkin varoista lipuu em. kriteerillä pohjoiseen.
 
Perinteisenä maakuntien välisenä rahanjaon perusteena käytetty, ”harvaanasuttujen alueiden” –kriteeri vaatii päivitystä paitsi maakuntien välisen epäsuhdan korjaamisen myös niiden todellisen sosioekonomisen tilanteen vuoksi. Tosiasiallisesti pohjoisessa ja idässä em. varoja on myönnetty esimerkiksi yliopistoihin, korkeakouluihin, kehittämisyhtiöihin sekä infrastruktuuriin. 
 
Päijät-Hämeen, Kanta-Hämeen, Kymenlaakson ja Satakunnan kaltaiset maakunnat ovat jääneet aluekehityksessä jälkeen monen idän ja pohjoisen maakunnan kehityksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aluekehitysvarat ovat keskeinen resurssi tämän epäsuhdan korjaamiseen. Lisäksi maakuntaamme haastavat syvät sosiaaliset ongelmat. Jos esimerkiksi maamme hallituksen työllisyystavoitteita edes yritetään realistisesti toteuttaa, on tähän saatava lisää resursseja. Maakunnan kuntien kirstut ovat tyhjiä ja monella kriisikunnan kriteerit ovat täyttymässä seuraavina lähivuosina. Apua kuntarahoituksesta ei ole.
 
Aluekehityksen kansallinen tilanne on siis muuttunut oleellisesti mutta kriteereitä ei ole päivitetty. Kriteerit, joilla rahanjakoa on tehty useiden vuosien aikana, ovat vaarana olla määrittämässä sitä myös nyt. Rahanjakoa on katsottava aluekehityksen tunnuslukujen ja faktojen perusteella. Seuraavan kerran asiaan voi hakea oikeudenmukaisuutta vasta 5 - 6 vuoden kuluttua.  Kyseessä on maakuntien aluekehitysraha, ei idän ja pohjoisen ansaittu pysyväisetu.
  
Rakennerahastojakoa on leimannut poliittisten päättäjien vaikeneminen. Virkamiehet ovat esittäneet huoltaan ja muutostarvetta EU-rahojen jakoon, mutta missä ovat Hämeen edustajien huolet ja ennen kaikkea toimet? Asialla on kiire, sillä elinkeinoministeriö tekee päätöksensä alkusyksystä. Vääntötukea luulisi löytyvän muista ruostevyöhykkeen maakuntien edustajista.

Eduskuntavaalien lähestymisen varma merkki on kiivaana käyvä,  toisten puolueiden mollaaminen väärien asioiden tekemisestä ja niiden oikeiden tekemättä jättämisestä. Olisi niin paljon helpompaa, ”jos niitä toisia puolueita” ei olisi.

Samaan aikaan äänestäjä yrittää päättää, kehen voisi luottaa ja mitä tämä kaikki tarkoittaa arkeni kannalta. Totuus on: yksikään puolue ei päätä yksin mistään asiasta. Ei kuntapolitiikassa eikä varsinkaan valtakunnan politiikassa. yksikään puolue ei voi syyttää nykyongelmista toista puoluetta. Esimerkiksi ikäihmisten haasteet ovat olleet tiedossa jo vuosia.

Politiikan kieli kuvataan usein vaikeana ja faktojen tarkastus on lähes mahdotonta. Monet kertovat, että vaalikoneiden kysymykset ovat liian vaikeita vastattavaksi. Ja totta. Edessä on monia, todella vaikeita ongelmia ratkottavaksi: syntyvyydenlasku, ilmastonmuutos, talouden tasapaino, työllisyysasteen nostaminen, kasvavat mielenterveysongelmat, turvallisuus ja ikääntyneiden hoito. Muutamia mainitakseni. Näihin ei ole yksiselitteistä ratkaisua mutta keinoja on vain yksi: päättäjien määrätietoinen yhteistyöhalu ja – kyky. Mutta onko sitä?

Soteuudistusta on tehty kuuden hallituksen voimin yli 20 vuotta. Se on jälleen vaarassa kaatua, koska ”siinä on edetty aivan liian nopeasti”. Jo vuosia tiedetyt haasteet  jatkuvat päättäjien riitelystä huolimatta.

Monet kokevat vastakkainasettelun menneen paikoin niin rajuksi, etteivät he halua osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Osa jättää sen vuoksi jopa äänestämättä. Silti monet puolueet julistavat erilaisuuden kunnioittamisen tärkeyttä. Jossain on selvästi vikaa, jos ohjelmat eivät konkretisoidu edustajien toimissa tai vaalikampanjoissa.

Miksi toisten alas painamisesta on tullut suositumpaa kuin sen näyttämisestä, että me olemme se porukka, ne ehdokkaat, jotka hoitavat nämä vaikeat asiat maaliin asti.

Nyt aika tiimalasissa on loppu. Suomelle ja sen haasteille tarvitaan selkeä kokonaissuunnitelma, ei yksittäisiä paloja siitä. Tarvitsemme asiansa osaavia, puoluerajat ylittävään yhteistyöhön kykeneviä politikkoja. Yksi ei osaa ja tiedä kaikkea kaikesta, vaikka niin väittäisikin, mutta yhteistyökykyiset löytävät ratkaisut.  Tärkeämpää kuin toisten nokkiminen, pitää olla asioiden eteenpäin saaminen.  Tarvitaan yhteinen näkemys.

Haetaan yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia.

Ps. aiheeseen liittyen suosittelen lukemaan tämän erikoislääkäri Heikki Laineen blogin.

Eduskuntavaalien kampanjat alkavat näkymään voimallisesti katukuvissa ja lehtien palstoilla viimeistään kun nykyinen eduskunta jää istuntovapaalle maaliskuun puolessa välissä. Sitä ennen on jo uusien ja ei-istuvien jo tehtävä kasvoja ja agendaa tutuksi hyvällä vauhdilla. Kampanjatyö on suuri ponnistus monella tavalla. Se on paitsi ehdokkaan ja hänen perheensä mutta myös koko tukitiimin uskomaton suoritus, joka haastaa paitsi henkisesti, fyysisesti mutta etenkin taloudellisesti.

Kampanjatyön suurin kustannuserä on tietysti mainonta. Edullisinkin pieni mainos pienessä paikallislehdessä liikkuu alkaen 200e + alv:sta ylöspäin ja kun huomioidaan vaalimainonnan aika ja laajuus, päästään vaatimattomissakin kampanjoissa helposti useisiin tuhansiin euroihin. Puhumattakaan näyttävistä, TV-mainontaa sisältävistä markkinoinneista.

Vain harvalla ehdokkaalla on omasta takaa tuhansien eurojen kampanjarahaa. Jotkut ottavat mainontaa varten vaalilainaa mutta useammat turvautuvat eri tahojen lahjoituksiin. Näin on toki myös omalla kohdallani. Kampanjani kokonaiskustannukset vuoden 2015 eduskuntavaaleissa olivat hieman alle 20.000 euroa ja sama summa tulee kulumaan tälläkin kertaa. Se on eduskuntavaalikampanjoissa vaatimaton summa mutta tavalliselle palkan saajalle, kuten minulle, se on liki vuoden työtuloansiot. Ja se riittää.

On usein todistettu, ettei rahan määrä ole korrelaatiossa eduskuntaan pääsyn kanssa. Vuonna 2015 perussuomalaisten lahtelainen ehdokas Rami Lehto ilmoitti rahaa kuluneen 13000 euroa. Hän pääsi läpi helposti. Toisaalta on nähty kymmenientuhansien eurojen kampanjoita, joilla on jääty ulos. Viime aikoina on myös kuultu suurten kampanjoiden vastaisia argumentteja. Kansanedustaja Jaana Pelkonen ilmoitti lähtevänsä eduskuntavaaleihin "nollabudjetilla". Toki hänen tapauksessaan nimi on jo tuttu ja pohjalla viime kerralta yli 10.000 ääntä. Mutta Pelkosen kommentti on selvä signaali siitä, että toiset kokevat markkinoinin menneen överiksi. Onko tämä kuitenkin vain niiden puhetta, joilla ei ole suhteita tai rahaa vai onko kyse oikeasti jostain muusta, kuten halusta kiinnittää huomio ehdokkaiden oikeisiin ominaisuuksiin rahan takana? Varmasti syitä on monia. Mutta ilman minkäänlaista markkinointia ja nimen aiempaa tunnettavuutta on vaikea päästä läpi.

Oma vaalirahoitukseni koostuu paitsi omasta pääomastani ja oman kotiyhdistykseni tuesta myös yksittäisten henkilöiden/tahojen lahjoituksista. Vaalirahoituslaki säätelee tällä hetkellä ehdokkaiden saamien tukien julkisuusrajoja seuraavasti: kaikki alle 1500 euron lahjoitukset jäävät anonyymeiksi mutta lahoitusten lukumääränsä on yksilöitävä vaalirahoitusilmoituksessa. Vaalirahoitusilmoituksen tekeminen on pakollista valituille ja varasijalle päässeille ehdokkaille. Suurin yksittäinen tuki yhdeltä taholta/henkilöltä on 6000 euroa.

Lisäksi laki säätelee myös eettisyyttä, joka etenkin ehdolla olevien kuntien (ykkös)päättäjien on tärkeä huomioida. Olen pitänyt omalla kohdallani tiukasti kiinni vastikkeettomuudesta. Jos tukiyhdistykselleni tarjotaan vaalirahaa, on se oltava puhtaasti tarkoitettu työni tukemiseen, ilman odotusta vastikkeellisuudesta ja luonnollisesti antajan on edustettava arvoja, jotka voin allekirjoittaa. Ne lahjoitukset/lahjoittajat tukiyhdistykselleni, joihin liittyy pienikin aavistus mahdollisista velvoitteista myöhemmässä kunta- tai eduskuntapäätöksenteossa, hylkään.

Vaikka tarvetta rahalle on aina kampanjassa, on tärkeäpää kyetä katsomaan itseään peiliin myös kampanjan jälkeisenä aikana. Hyvällä omalla tunnolla myös nukkuu yönsä hyvin. Ilmeisesti kantani vaalirahoitustukeen on tiedossa,sillä tukiyhdistykseeni ao. tahot eivät ole olleet yhteydessä mutta eettisyyttä ei liikaa voi korostaa. Raha minulle on raha sitoutuneelle ehdokkaalle, jotka tekee itse päätökset nyt ja jatkossa.

Naivia ajattelua tai ei, jokainen tukiyhdistys ja ehdokas tekee valintansa omalla kohdallaan.

Ja kyllä, teen vapaaehtoisen vaalirahoitusilmoituksen heti kun siihen on mahdollisuus. Kaikki vaalirahoitusilmoitukset ovat luettavissa (klikkaa): www.vaalirahoitusvalvonta.fi

Viime päivinä on käyty keskustelua ikääntyvien hoidosta ja hoitajien työoloista – vihdoin. On erinomaista, että kaikki puolueet ovat tilanteesta huolissaan.

Vanhustenhuollonpalveluissa on vakava ongelma ja sen haltuunotossa ovat käsillä viimeiset hetket. Ikuisen riitelyn sijaan tarvitaan osaavia ja yhteistyökykyisiä päättäjiä.

Mediassa on puhuttu hoitajamitoituksesta ja siihen liittyvistä desimaaleista. Pitkän linjan ammattilaisena ja iäkkään omaisen hoitajana on pakko sanoa, ettei ikääntyneiden laadukasta hoitotyötä turvata yhdellä kiveen hakatulla desimaaliluvulla.

Yksittäisen desimaaliluvun laskentakaavan ongelma on, ettei se kuvaa esimerkiksi, sitä kuinka paljon ikääntyvät tarvitsevat juuri kyseisessä hoitolaitoksessa apua, mikä on muistisairaiden osuus, onko heillä kiireellisesti hoidettavia sairauksia, onko asiakkaita saattohoidossa. Siitä ei myöskään selviä, millainen osaaminen yksikön hoitotyöntekijöillä on, kuinka moni on sijainen tai onko yksikössä esimiestä, sairaanhoitajaa, tai kuntoutus- tai tukipalveluhenkilöstöä. Tämän vuoksi yksi kiveen hakattu luku ei riitä. Tällöin minimistä tulee helposti maksimi eikä vaihtelevia tilanteita oteta huomioon. Hoitajamitoituksen saaminen lakiin on tärkeää mutta sen tulee kuvata todellisuutta.

Median huomiossa ovat olleet viime aikoina yksityiset toimijat ja aivan syystä. Epäkohtiin on puututtava kovemmilla sanktioilla kuin tällä hetkellä laki antaa myöden. Ikääntyvät ansaitsevat tulla laadukkaasti hoidetuksi riippumatta hoidon toteuttajasta. Yksityiset eivät silti ole aina automaattisesti huonoja ja julkiset hyviä. Ongelmia on molemmissa.

Julkisen toimijan tulee olla vahva perusmuuri, jota yksityiset toimijat, järjestöt ja yhdistykset hallitusti täydentävät. Tähän uusi maakunta- ja soteuudistuksen lainsäädäntö tulee antamaan huomattavasti paremmat lähtökohdat, kuin tilanne nyt on. Tällä hetkellä julkinen sektori ei ole kaikin osin vahvalla pohjalla ja kuntakohtaisia eroja on esimerkiksi palveluiden saatavuudessa. Iso ongelma usein on myös palvelujen kilpailutus- ja hankintaosaaminen.

Nykyinen hallitus on tehnyt hankintalain, joka mahdollistaa ensimmäistä kertaa laadun käyttämisen kilpailutuksen kriteerinä. Silti monissa tapauksissa kilpailutuksen kriteeri on pelkkä hinta tai se on selkeästi laatua suuremmalla painotuksella. Tätä ei voida perustella millään muulla kuin ymmärtämättömyydellä. Kelan lasten vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen pieleen mennyt kilpailutus on tästä hyvä esimerkki.

Keskeinen asia on myös vahvempi valvonta. Tällä hetkellä yksityisten toimijoiden toiminta on luvanvaraista, toisin kuin julkiset. Viranomaisilla ei ole tietoa, kuinka monta julkista toimintayksikköä maassa tarkasti ottaen on. Tilanne muuttuisi, mikäli eduskunnassa hyväksyttäisi palveluntuottajalaki, joka tuo samat säännöt lupien, valvonnan ja toimintaedellytysten kohdalla niin yksityisille kuin julkisillekin. Tällä hetkellä myös esimerkiksi kuntayhtymä toimii niin palveluiden tuottajina kuin valvovana viranomaisina ulkoistetuille palveluille. Tilanne on absurdi.

Soteuudistuksessa tärkeintä on nostaa monin eri tavoin asiakas keskiöön. Tällä hetkellä esimerkiksi hoitopaikan valitsee usein joku muu kuin asiakas itse. Uudessa lainsäädännössä valta on asiakkaalla. Tähän liittyy luonnollisesti tarvittaessa asiakasohjauksen tuki. Kun asiakkaalla (tai hänen omaisillaan) on mahdollisuus äänestää palveluissa jaloillaan, alkaa muutosta toiminnassa tapahtua. Sama koskee hoitajia. Jos hoitajien työoloihin ei vihdoin kiinnitetä huomiota, niin päättäjien kuin työnantajienkin tahoilta, he lähtevät.

Soteuudistusta on yritetty tehdä maahamme yli 10 vuotta kuuden eri hallituskokoonpanon turvin. Meidän pitää päästä vihdoin eteenpäin.

 Aivovuoto eli koulutettujen kansalaisten siirtyminen Suomesta ulkomaille ja erityisesti Ruotsiin on kiihtymässä.  Kiinnostus naapurimaata kohtaan on selvä. Ruotsissa on kaavailtu useita uudistuksia verotukseen, kuten työnantajamaksujen alennus ja työttömyysturvan uudistus. Korkeatuloisille suunnattu viiden prosentin raippavero poistuisi kokonaan.

Korkeakoulutettujen lisäksi maasta muuttavat esimerkiksi hoitajat, joiden peruspalkka Ruotsissa on usein yli 1000 euroa enemmän. Lisäksi usein maksetaan matkat ja asuminen. Palkan lisäksi useat poismuuttajat ovat kertoneet työpaikkojen ja yhteiskunnan huonosta ilmapiiristä  sekä koulutuksen ja osaamisen aliarvostamisesta. Suomi kouluttaa tällä hetkellä kalliisti, mutta muut poimivat hedelmät.

Suomi harmaantuu vauhdilla ja tarvitsee kipeästi työvoimaa ja tuloja hyvinvointiyhteiskunnan turvallisuuden ja palveluiden rahoittamisen turvaamiseen. Tavoitteena pitää olla yli 75 prosentin työllisyys – ja sen lisäksi verotukseen ja sosiaaliturvaan liittyvät uudistukset. Verotuksen painopiste pitää siirtää työn verotuksesta ympäristöhaittojen verottamiseen. Yritysten verotusta on mielekästä korjata yhä enemmän kasvuun kannustavammaksi kiinteän omaisuuden hankkimisen sijaan.  On huomionarvoista, että Suomen sosiaaliturvan menot olivat vuonna 2016 69,1 miljardia euroa. Sosiaaliturvamenojen suurin rahoittaja on työnantajat, joiden osuus oli yli 30 prosenttia. Valtion ja kuntien rahoitusosuus sosiaaliturvan menoista oli reilut 45 prosenttia.

Terve ja reilu yritysten välinen kilpailu auttaa heitä yhä parempiin suorituksiin ja se koituu myös kuluttajille parempina tuotteina ja palveluina. Yhteisövero on pidettävä kilpailukykyisenä ja yritys- ja pääomavero houkuttelevana myös ulkomaisille investoreille. Päätöksenteossa erityishuomio tulisi kiinnittää pk-yrityksiin. Valtaosa työpaikoista sijaitsee pk-yrityksissä ja he kärsivät usein eniten sääntelystä ja normeista. Lupien ja sääntöjen purkutalkoissa ei ole vielä riittävästi tehty eikä EU:n sääntelyn toimeenpanossa ole otettu kaikkia kansallisia joustovaroja käyttöön.

Yksilöverotuksessa meidän tulee voida luoda enemmän kannusteita työntekoon kaikilla tulotasoilla. Mitä enemmän on työllisiä ja työtä, sen enemmän kerrytämme verotuloja. Suomen työnverotus on aivan liian korkea ja progressio liian kireä. Terve julkinen talous on kaikkien menestymisen ehto tilanteessa, jossa julkiset menot ylittävät tulot. Ratkaisu ei kuitenkaan ole verotuksellinen raippa vaan päinvastoin. Tämä koskee myös eläkeläisiä.

Suomessa ei yksinkertaisesti voida jäädä tuleen makaamaan. 

Jokaisen maan, kaupungin ja kunnan menestyminen on kiinni siitä, että siellä asuvat ihmiset voivat hyvin ja menestyvät. Poliittisen päätöksenteon tehtävä ei voi olla ihmisen arjen vaikeuttaminen vaan sen helpottaminen. Politiikan liikkumatila ei ole sama kuin ennen. Elämme globaalissa maailmassa, jossa kansainväliset yritykset, markkinat ja pääomat vaikuttavat meidän jokaisen arkeen. Kansalaisten ratkaisuilla ja kansainvälisten yhteisöjen päätöksenteolla on vaikutusta meihin.     Oikea suunta on  vapaampi ja yksilöä sekä yrityksiä kannustavampi yhteiskunta.  

Päijät-Häme kärsii matalasta koulutustasosta ja muuttotappiosta. Ratkaisu asiaan on työpaikkojen saatavuus sekä asumiseen, elämiseen, yrittäjyyteen ja työntekoon houkutteleva infra ja kuntaverotus. Siinä missä keskuskaupunki Lahti houkuttelee cityasujaa,  muu maakunta tarjoaa profiililtaan luonnon läheistä ja rauhallista  asumista. Mitä enemmän maakunnassa on vaihtoehtoja, sen paremmin pärjäämme kilpailussa. Huomionarvioista on, että yhteisöveroa tuloutetaan emäkunnalle vain siltä osin, kuin yrityksen työntekijä myös asuu kyseisessä kunnassa.