Yksityisautoilu on noussut vaalikevään keskusteluaiheeksi osana puolueiden ilmastotavoitteita. Ilmastonmuutos on kiistämätön ja vakavasti otettava uhka mutta sen kunnianhimoisessakin torjunnassa on oltava realisti ja tunnistaa erilaiset kansalaisten elämäntilanteet.

Yksityisautoilu on suurelle osalle suomalaisista elinehto ja se kuuluu suomalaiseen arkeen: kauppamatkat, harrastukset, työssäkäynti ja koko liikkuminen perustuu pitkälti siihen. Monilla kaltaisillani lapsiperheellisillä kahden auton omistaminen on yksinkertaisesti pakollista. Haja-asutusalueella auto on niin ikään välttämättömyys, vaikka asuisi kirkonkylässä palveluiden äärellä. Niinpä meidän on löydettävä keinot, joilla vähennetään liikenteen päästöjä ja rakennetaan pitkien välimatkojen Suomea päästöttömämmäksi ilman kohtuutonta lisäkulurasitusta.

Liikenteen osuus on noin viidennes Suomen kaikista kasvihuonekaasupäästöistä ja noin 40 prosenttia päästökaupan ulkopuolelle jäävän sektorin päästöistä. Autoilun päästöjen leikkaaminen on tärkeä tavoite mutta on epärealistista ajatella, että esimerkiksi sähköautojen hankkiminen olisi mahdollista kaikille nopeallakaan aikataululla. Teknologian kehittyminen toki tuo mukanaan varmasti halvempia sähköautoja.

Autoverotusta on uusittu osauudistettu vuosien varrella usein. Polttoaineveroa on korotettu usein. Ajoneuvoveroa on korotettu kolmasti, autoveroa on korotettu kahdesti ja nyt vuorostaan käynnissä on porrastettu alennus. Jokainen muutos on sotkenut automarkkinat. Ailahteleva päätöksenteko on aina myrkkyä kaupalle kuin kaupalle, jossa katteet ovat pieniä. Autoalan liikevaihto on reilut 17 miljardia euroa vuodessa, joten sen merkitystä tai työllistämisvaikutuksia ei pidä vähätellä.

Auton hankintahinnan laskulla on merkitystä myös kotitalouksien autovelkojen suuruuteen. Onkin järkevää, että uusien autojen verotus siirretään kokonaan autonhankinnan verotuksesta päästöjen verotukseen. Näin on järkevää toimia myös työsuhdeautojen verotusarvossa. Yksi ratkaisu olisi uusien autojen autoveron poisto, joka jouduttaisi autokannan uusiutumista ja täten vaikuttaisi päästöjen määrään.

Autoa tarvitsevalla taas on oltava mahdollisuus ja taloudellisia kannusteita valita biokaasu, sähkö tai kestävästi tuotettu biopolttoaine. Yhteiskunnan tukia tuleekin suunnata niin, että niillä voidaan edistää kaikkien tuloluokkien mahdollisuuksia ilmastotekoihin.

Yksityisautoilun tukeminen ei tietenkään poissulje joukkoliikenteen kehittämistä. Päinvastoin, joukkoliikenteen sujuvuudessa on vielä runsaasti tekemistä ja on selviä, että suurissa kaupungeissa tulee satsata joukkoliikenteeseen. Tulevaisuudessa näkymää voisi olla myös yhteiskäyttöautoilla ja muilla liikkumisvälineillä, joita nykyinen autovuokraus ei tarjoa. Lisäksi raideliikenteen ja sen runkoverkon kehittäminen on tärkeää, jotta juna olisi ajallisesti aina ylivoimainen vaihtoehto keskuskaupunkien välillä esimerkiksi lentämiseen nähden. Tämä tukisi myös teollisuuden logistiikkaa ja kuljetuksen päästöjen vähennystä.

Ilmastonmuutoksen torjuntaa ei siis pidä vähätellä mutta keinojen tulee olla realistisia eivätkä ne saa kohtuuttomasti rasittaa yksittäisiä kotitalouksia tai heidän arjen sujuvuutta. Usein valinnat eivät ole omasta halusta kiinni. Suomi pyörii kumipyörillä nyt ja tulevaisuudessa.
  
 

Viime päivinä on käyty keskustelua ikääntyvien hoidosta ja hoitajien työoloista – vihdoin. On erinomaista, että kaikki puolueet ovat tilanteesta huolissaan.

Vanhustenhuollonpalveluissa on vakava ongelma ja sen haltuunotossa ovat käsillä viimeiset hetket. Ikuisen riitelyn sijaan tarvitaan osaavia ja yhteistyökykyisiä päättäjiä.

Mediassa on puhuttu hoitajamitoituksesta ja siihen liittyvistä desimaaleista. Pitkän linjan ammattilaisena ja iäkkään omaisen hoitajana on pakko sanoa, ettei ikääntyneiden laadukasta hoitotyötä turvata yhdellä kiveen hakatulla desimaaliluvulla.

Yksittäisen desimaaliluvun laskentakaavan ongelma on, ettei se kuvaa esimerkiksi, sitä kuinka paljon ikääntyvät tarvitsevat juuri kyseisessä hoitolaitoksessa apua, mikä on muistisairaiden osuus, onko heillä kiireellisesti hoidettavia sairauksia, onko asiakkaita saattohoidossa. Siitä ei myöskään selviä, millainen osaaminen yksikön hoitotyöntekijöillä on, kuinka moni on sijainen tai onko yksikössä esimiestä, sairaanhoitajaa, tai kuntoutus- tai tukipalveluhenkilöstöä. Tämän vuoksi yksi kiveen hakattu luku ei riitä. Tällöin minimistä tulee helposti maksimi eikä vaihtelevia tilanteita oteta huomioon. Hoitajamitoituksen saaminen lakiin on tärkeää mutta sen tulee kuvata todellisuutta.

Median huomiossa ovat olleet viime aikoina yksityiset toimijat ja aivan syystä. Epäkohtiin on puututtava kovemmilla sanktioilla kuin tällä hetkellä laki antaa myöden. Ikääntyvät ansaitsevat tulla laadukkaasti hoidetuksi riippumatta hoidon toteuttajasta. Yksityiset eivät silti ole aina automaattisesti huonoja ja julkiset hyviä. Ongelmia on molemmissa.

Julkisen toimijan tulee olla vahva perusmuuri, jota yksityiset toimijat, järjestöt ja yhdistykset hallitusti täydentävät. Tähän uusi maakunta- ja soteuudistuksen lainsäädäntö tulee antamaan huomattavasti paremmat lähtökohdat, kuin tilanne nyt on. Tällä hetkellä julkinen sektori ei ole kaikin osin vahvalla pohjalla ja kuntakohtaisia eroja on esimerkiksi palveluiden saatavuudessa. Iso ongelma usein on myös palvelujen kilpailutus- ja hankintaosaaminen.

Nykyinen hallitus on tehnyt hankintalain, joka mahdollistaa ensimmäistä kertaa laadun käyttämisen kilpailutuksen kriteerinä. Silti monissa tapauksissa kilpailutuksen kriteeri on pelkkä hinta tai se on selkeästi laatua suuremmalla painotuksella. Tätä ei voida perustella millään muulla kuin ymmärtämättömyydellä. Kelan lasten vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen pieleen mennyt kilpailutus on tästä hyvä esimerkki.

Keskeinen asia on myös vahvempi valvonta. Tällä hetkellä yksityisten toimijoiden toiminta on luvanvaraista, toisin kuin julkiset. Viranomaisilla ei ole tietoa, kuinka monta julkista toimintayksikköä maassa tarkasti ottaen on. Tilanne muuttuisi, mikäli eduskunnassa hyväksyttäisi palveluntuottajalaki, joka tuo samat säännöt lupien, valvonnan ja toimintaedellytysten kohdalla niin yksityisille kuin julkisillekin. Tällä hetkellä myös esimerkiksi kuntayhtymä toimii niin palveluiden tuottajina kuin valvovana viranomaisina ulkoistetuille palveluille. Tilanne on absurdi.

Soteuudistuksessa tärkeintä on nostaa monin eri tavoin asiakas keskiöön. Tällä hetkellä esimerkiksi hoitopaikan valitsee usein joku muu kuin asiakas itse. Uudessa lainsäädännössä valta on asiakkaalla. Tähän liittyy luonnollisesti tarvittaessa asiakasohjauksen tuki. Kun asiakkaalla (tai hänen omaisillaan) on mahdollisuus äänestää palveluissa jaloillaan, alkaa muutosta toiminnassa tapahtua. Sama koskee hoitajia. Jos hoitajien työoloihin ei vihdoin kiinnitetä huomiota, niin päättäjien kuin työnantajienkin tahoilta, he lähtevät.

Soteuudistusta on yritetty tehdä maahamme yli 10 vuotta kuuden eri hallituskokoonpanon turvin. Meidän pitää päästä vihdoin eteenpäin.

 Aivovuoto eli koulutettujen kansalaisten siirtyminen Suomesta ulkomaille ja erityisesti Ruotsiin on kiihtymässä.  Kiinnostus naapurimaata kohtaan on selvä. Ruotsissa on kaavailtu useita uudistuksia verotukseen, kuten työnantajamaksujen alennus ja työttömyysturvan uudistus. Korkeatuloisille suunnattu viiden prosentin raippavero poistuisi kokonaan.

Korkeakoulutettujen lisäksi maasta muuttavat esimerkiksi hoitajat, joiden peruspalkka Ruotsissa on usein yli 1000 euroa enemmän. Lisäksi usein maksetaan matkat ja asuminen. Palkan lisäksi useat poismuuttajat ovat kertoneet työpaikkojen ja yhteiskunnan huonosta ilmapiiristä  sekä koulutuksen ja osaamisen aliarvostamisesta. Suomi kouluttaa tällä hetkellä kalliisti, mutta muut poimivat hedelmät.

Suomi harmaantuu vauhdilla ja tarvitsee kipeästi työvoimaa ja tuloja hyvinvointiyhteiskunnan turvallisuuden ja palveluiden rahoittamisen turvaamiseen. Tavoitteena pitää olla yli 75 prosentin työllisyys – ja sen lisäksi verotukseen ja sosiaaliturvaan liittyvät uudistukset. Verotuksen painopiste pitää siirtää työn verotuksesta ympäristöhaittojen verottamiseen. Yritysten verotusta on mielekästä korjata yhä enemmän kasvuun kannustavammaksi kiinteän omaisuuden hankkimisen sijaan.  On huomionarvoista, että Suomen sosiaaliturvan menot olivat vuonna 2016 69,1 miljardia euroa. Sosiaaliturvamenojen suurin rahoittaja on työnantajat, joiden osuus oli yli 30 prosenttia. Valtion ja kuntien rahoitusosuus sosiaaliturvan menoista oli reilut 45 prosenttia.

Terve ja reilu yritysten välinen kilpailu auttaa heitä yhä parempiin suorituksiin ja se koituu myös kuluttajille parempina tuotteina ja palveluina. Yhteisövero on pidettävä kilpailukykyisenä ja yritys- ja pääomavero houkuttelevana myös ulkomaisille investoreille. Päätöksenteossa erityishuomio tulisi kiinnittää pk-yrityksiin. Valtaosa työpaikoista sijaitsee pk-yrityksissä ja he kärsivät usein eniten sääntelystä ja normeista. Lupien ja sääntöjen purkutalkoissa ei ole vielä riittävästi tehty eikä EU:n sääntelyn toimeenpanossa ole otettu kaikkia kansallisia joustovaroja käyttöön.

Yksilöverotuksessa meidän tulee voida luoda enemmän kannusteita työntekoon kaikilla tulotasoilla. Mitä enemmän on työllisiä ja työtä, sen enemmän kerrytämme verotuloja. Suomen työnverotus on aivan liian korkea ja progressio liian kireä. Terve julkinen talous on kaikkien menestymisen ehto tilanteessa, jossa julkiset menot ylittävät tulot. Ratkaisu ei kuitenkaan ole verotuksellinen raippa vaan päinvastoin. Tämä koskee myös eläkeläisiä.

Suomessa ei yksinkertaisesti voida jäädä tuleen makaamaan. 

Jokaisen maan, kaupungin ja kunnan menestyminen on kiinni siitä, että siellä asuvat ihmiset voivat hyvin ja menestyvät. Poliittisen päätöksenteon tehtävä ei voi olla ihmisen arjen vaikeuttaminen vaan sen helpottaminen. Politiikan liikkumatila ei ole sama kuin ennen. Elämme globaalissa maailmassa, jossa kansainväliset yritykset, markkinat ja pääomat vaikuttavat meidän jokaisen arkeen. Kansalaisten ratkaisuilla ja kansainvälisten yhteisöjen päätöksenteolla on vaikutusta meihin.     Oikea suunta on  vapaampi ja yksilöä sekä yrityksiä kannustavampi yhteiskunta.  

Päijät-Häme kärsii matalasta koulutustasosta ja muuttotappiosta. Ratkaisu asiaan on työpaikkojen saatavuus sekä asumiseen, elämiseen, yrittäjyyteen ja työntekoon houkutteleva infra ja kuntaverotus. Siinä missä keskuskaupunki Lahti houkuttelee cityasujaa,  muu maakunta tarjoaa profiililtaan luonnon läheistä ja rauhallista  asumista. Mitä enemmän maakunnassa on vaihtoehtoja, sen paremmin pärjäämme kilpailussa. Huomionarvioista on, että yhteisöveroa tuloutetaan emäkunnalle vain siltä osin, kuin yrityksen työntekijä myös asuu kyseisessä kunnassa. 

Yksi tulevaisuuden isoista työelämän kysymyksistä Euroopan nopeinten harmaantuvassa maassa, Suomessa, on omaishoitajien työmarkkina-asema. Tulevaisuudessa yhä useampi työssäkäyvä pitää huolta perhe- ja lähipiiriinsä kuuluvasta tämän korkean iän, sairauden tai vamman vuoksi. Arvioiden mukaan jo nyt lähes kolmannes työikäisistä hoivaa tai auttaa omaistaan tai läheistään oman työssäkäyntinsä ohessa.

Hoidon ja huolenpidon järjestämisestä, rahoittamisesta ja näihin liittyvästä vastuunjaosta kansalaisten omavastuun, omaisten ja yhteiskunnan kesken on tullut myös kansainvälisesti yhä tärkeämpi sosiaalipoliittinen kysymys. Päijät-Hämeessä kriittinen muutospiste on vuosi 2020, jolloin 75-vuotiaiden määrä kääntyy merkittävään kasvuun. Vuodesta 2018 vuoteen 2040 yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa 17 450 henkilöllä ja yli 85-vuotiden määrä kasvaa 1075 henkilöllä. Päijät-Hämeelle vaikuttaa olevan erityisen leimallista runsas muistipotilaiden määrä. Samalla on jo tunnistettu, ettei nykyinen palvelurakenne riitä ikääntyneiden palvelutarpeeseen. Omaisten kykyä huolehtia läheisistään tulee siis tukea ja siihen kannustaa. Useimmiten kyse on naisista ja täten myös naisten asemasta työelämässä.

Suomessa arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 350 000 omaishoitajaa mutta vain noin 44 000 omaishoitosopimusta. Monet hoitavat omaistaan ilman tukea. Samalla heidän työpanoksensa läheisensä kotona hoitamiseksi säästää yhteiskunnan kustannuksia arviolta 1,3 miljoonaa miljardia euroa vuodessa. Esimerkiksi yhden laitosvuorokaudenhinta on keskimäärin 200–300 euroa vuorokaudessa. Hinta on lähes sama kuin alimman omaishoitopalkkion korvaus on kuukaudessa. Korvauksessa ja sen määräytymisperiaatteissa on suuria eroja kuntien ja maakuntien välillä.

Suomalaisessa työelämässä on monia jäykkiä rakenteita, jotka tekevät työelämän ja omaisen hoidon yhdistämisen vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Tarvitsemme lisää työmarkkinoiden joustoja. Monesti omaishoitajat joutuvat jäämään töistä pois, vaikka työhalukkuutta olisi. Ansiotyön lopettaminen tai vähentäminen saattaa myös heikentää tulevia työllisyysnäkymiä tai johtaa jopa pysyvään syrjäytymiseen työmarkkinoilta. Toisaalta joillekin töistä poisjääminen on taloudellisesti liian suuri riski, vaikka taas tarvetta omaisen hoitajuuteen olisi.

Tällä hetkellä omaistaan hoitavan on mahdollista saada (palkatonta) tilapäistä hoitovapaata mutta tuetun hoitovapaan mahdollisuus työssäkäyvälle olisi tärkeä tavoite seuraavalla hallituskaudella. Ruotsissa on jo mahdollista, että työntekijä jää tuetusti hoitamaan sairastunutta läheistään ja saa siihen määräaikaisen korvauksen sairausvakuutuksesta. Muita vaihtoehtoja tukea työikäisen omaishoitajuutta ovat etätyöt, liukuva työaika, lomien järjestelyt ja osa-aikaisuus. Lisäksi tarvitaan avointa keskustelukulttuuria ja työyhteisöjen muiden jäsenten ymmärrystä tilanteen edessä. Oleellisia ovat niin ikään omaishoitajien säännölliset terveystarkastukset, valmennukset, kuntoutukset sekä palveluiden saatavuus ja toimivuus.

Omaishoitajien jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää ennaltaehkäisyä. Esimerkiksi mielenterveyspotilaiden omaishoitajista liki 40 prosenttia väsyy ja sairastuu itse. Työikäisen uupumus ja tästä mahdollisesti seuraava masennus ja työkyvyttömyys ovat aina vakavia asioita paitsi henkilölle itselleen myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tarvitsemme keinoja, jotta työtä ja hoivaa voidaan yhteen sovittaa paremmin. Asia tulisikin nostaa esille työnantajia ja palkansaajia edustavien järjestöjen kanssa seuraavissa hallitusneuvotteluissa.

Tarvitsemme politiikkaa, joka auttaa omaishoitajia yhdistämään hoitovastuun ansiotyöhön ja parantaa omaishoitajien asemaa työelämässä. Hyvillä työelämän käytännöillä vähennetään myös työnantajan rekrytointi-, perehdytys- ja koulutuskustannuksia. Mahdollisuus pysyä työelämässä omaishoitotilanteesta riippumatta parantaa omaishoitoperheiden toimeentuloa ja lisää yhteiskunnan verotuloja.

Lue kokemuksiani omaishoitajuudesta Kansallisten Senioreiden Patina -lehdestä tästä linkistä: https://www.lukusali.fi/index.html?p=Patina&i=ac711ada-01dd-11e9-be45-00155d64030a