Alkuvuoden keskustelu vanhustenhoidon kriisistä on nostanut keskusteluun valtavia puutteita hoidon ja hoivan laadussa. Keskustelua on käyty vain yksityisistä, tehostetun palveluasumisen yksiköistä kun pitäisi puhua kokonaisuudesta. Keskustelua on käyty desimaaleista, kun pitäisi käydä hoidon turvallisuudesta ja laadusta.  

Laadukasta hoitoa on mahdotonta tehdä ilman osaavaa ja riittävää henkilöstöä. Desimaaliluku 0.7 ei ole ratkaisu asiaan. Hoitajia on oltava riittävä määrä asiakkaiden hoitosuuteen nähden. Esimerkiksi saattohoitopotilaalle kyseinen luku on liian pieni. Riittävien resurssien lisäksi hoidon laatuun kuuluvat oleellisesti työolot, osaava, hyvinvoiva ja työhönsä sitoutunut henkilöstö.

Hoitoala on riskialteimpia aloja uupua jo yksin työn aiheuttaman tunnekuorman vuoksi. Useimmat kollegani enää puhuvat eettisestä kuormittumisesta eli tunteessa, jossa työtä ei voi tehdä niin hyvin kuin haluaisi. Se uuvuttaa. Työyhteisön kokema stressi purkautuu työpaikkakiusaamisena, työnhallinnan ja arvostuksen puutteena ja kokemuksena ettei tule kuulluksi.  Myös uhkailu, pureminen, sylkeminen ja potkiminen ovat hoitoalan päivittäistä arkea. Etenkin nuoret naiset pakenevat alalta väkivallan vuoksi.

Katse pitää saada henkilöstön työhyvinvointiin ja työsuojeluun: haitalliseen kuormitukseen, kiusaamiseen puuttumiseen, sisäilmaongelmien ratkaisemiseen ja työkykyasioihin. Hyvällä johtamisella, kunnollisilla ja terveillä työolosuhteilla on suora yhteys henkilöstön hyvinvointiin ja sitä kautta potilasturvallisuuteen. Myös lainsäädännöllisesti on vielä tehtävää.

Vuonna 2030 hoitoalan henkilöstön vaje on sama kuin koko alan henkilöstömäärä on nyt.  Käsiparit eivät tule riittämään Euroopan nopeiten ikääntyvän väestön hyvään hoitoon. Työolosuhteita parantamalla alan vetovoimaan voimaan vaikuttaa oleellisesti. Tämä on työnantajien ja päättäjien yhteinen haaste.  Osaaminen ja riittävä työvoima ovat yhteiskunnan tulevaisuuden edellytys ja hyvinvoiva työntekijä on hyvän sekä turvallisen hoidon laadun tae.

Eduskuntavaalien lähestymisen varma merkki on kiivaana käyvä,  toisten puolueiden mollaaminen väärien asioiden tekemisestä ja niiden oikeiden tekemättä jättämisestä. Olisi niin paljon helpompaa, ”jos niitä toisia puolueita” ei olisi.

Samaan aikaan äänestäjä yrittää päättää, kehen voisi luottaa ja mitä tämä kaikki tarkoittaa arkeni kannalta. Totuus on: yksikään puolue ei päätä yksin mistään asiasta. Ei kuntapolitiikassa eikä varsinkaan valtakunnan politiikassa. yksikään puolue ei voi syyttää nykyongelmista toista puoluetta. Esimerkiksi ikäihmisten haasteet ovat olleet tiedossa jo vuosia.

Politiikan kieli kuvataan usein vaikeana ja faktojen tarkastus on lähes mahdotonta. Monet kertovat, että vaalikoneiden kysymykset ovat liian vaikeita vastattavaksi. Ja totta. Edessä on monia, todella vaikeita ongelmia ratkottavaksi: syntyvyydenlasku, ilmastonmuutos, talouden tasapaino, työllisyysasteen nostaminen, kasvavat mielenterveysongelmat, turvallisuus ja ikääntyneiden hoito. Muutamia mainitakseni. Näihin ei ole yksiselitteistä ratkaisua mutta keinoja on vain yksi: päättäjien määrätietoinen yhteistyöhalu ja – kyky. Mutta onko sitä?

Soteuudistusta on tehty kuuden hallituksen voimin yli 20 vuotta. Se on jälleen vaarassa kaatua, koska ”siinä on edetty aivan liian nopeasti”. Jo vuosia tiedetyt haasteet  jatkuvat päättäjien riitelystä huolimatta.

Monet kokevat vastakkainasettelun menneen paikoin niin rajuksi, etteivät he halua osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Osa jättää sen vuoksi jopa äänestämättä. Silti monet puolueet julistavat erilaisuuden kunnioittamisen tärkeyttä. Jossain on selvästi vikaa, jos ohjelmat eivät konkretisoidu edustajien toimissa tai vaalikampanjoissa.

Miksi toisten alas painamisesta on tullut suositumpaa kuin sen näyttämisestä, että me olemme se porukka, ne ehdokkaat, jotka hoitavat nämä vaikeat asiat maaliin asti.

Nyt aika tiimalasissa on loppu. Suomelle ja sen haasteille tarvitaan selkeä kokonaissuunnitelma, ei yksittäisiä paloja siitä. Tarvitsemme asiansa osaavia, puoluerajat ylittävään yhteistyöhön kykeneviä politikkoja. Yksi ei osaa ja tiedä kaikkea kaikesta, vaikka niin väittäisikin, mutta yhteistyökykyiset löytävät ratkaisut.  Tärkeämpää kuin toisten nokkiminen, pitää olla asioiden eteenpäin saaminen.  Tarvitaan yhteinen näkemys.

Haetaan yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia.

Ps. aiheeseen liittyen suosittelen lukemaan tämän erikoislääkäri Heikki Laineen blogin.

Eduskuntavaalien kampanjat alkavat näkymään voimallisesti katukuvissa ja lehtien palstoilla viimeistään kun nykyinen eduskunta jää istuntovapaalle maaliskuun puolessa välissä. Sitä ennen on jo uusien ja ei-istuvien jo tehtävä kasvoja ja agendaa tutuksi hyvällä vauhdilla. Kampanjatyö on suuri ponnistus monella tavalla. Se on paitsi ehdokkaan ja hänen perheensä mutta myös koko tukitiimin uskomaton suoritus, joka haastaa paitsi henkisesti, fyysisesti mutta etenkin taloudellisesti.

Kampanjatyön suurin kustannuserä on tietysti mainonta. Edullisinkin pieni mainos pienessä paikallislehdessä liikkuu alkaen 200e + alv:sta ylöspäin ja kun huomioidaan vaalimainonnan aika ja laajuus, päästään vaatimattomissakin kampanjoissa helposti useisiin tuhansiin euroihin. Puhumattakaan näyttävistä, TV-mainontaa sisältävistä markkinoinneista.

Vain harvalla ehdokkaalla on omasta takaa tuhansien eurojen kampanjarahaa. Jotkut ottavat mainontaa varten vaalilainaa mutta useammat turvautuvat eri tahojen lahjoituksiin. Näin on toki myös omalla kohdallani. Kampanjani kokonaiskustannukset vuoden 2015 eduskuntavaaleissa olivat hieman alle 20.000 euroa ja sama summa tulee kulumaan tälläkin kertaa. Se on eduskuntavaalikampanjoissa vaatimaton summa mutta tavalliselle palkan saajalle, kuten minulle, se on liki vuoden työtuloansiot. Ja se riittää.

On usein todistettu, ettei rahan määrä ole korrelaatiossa eduskuntaan pääsyn kanssa. Vuonna 2015 perussuomalaisten lahtelainen ehdokas Rami Lehto ilmoitti rahaa kuluneen 13000 euroa. Hän pääsi läpi helposti. Toisaalta on nähty kymmenientuhansien eurojen kampanjoita, joilla on jääty ulos. Viime aikoina on myös kuultu suurten kampanjoiden vastaisia argumentteja. Kansanedustaja Jaana Pelkonen ilmoitti lähtevänsä eduskuntavaaleihin "nollabudjetilla". Toki hänen tapauksessaan nimi on jo tuttu ja pohjalla viime kerralta yli 10.000 ääntä. Mutta Pelkosen kommentti on selvä signaali siitä, että toiset kokevat markkinoinin menneen överiksi. Onko tämä kuitenkin vain niiden puhetta, joilla ei ole suhteita tai rahaa vai onko kyse oikeasti jostain muusta, kuten halusta kiinnittää huomio ehdokkaiden oikeisiin ominaisuuksiin rahan takana? Varmasti syitä on monia. Mutta ilman minkäänlaista markkinointia ja nimen aiempaa tunnettavuutta on vaikea päästä läpi.

Oma vaalirahoitukseni koostuu paitsi omasta pääomastani ja oman kotiyhdistykseni tuesta myös yksittäisten henkilöiden/tahojen lahjoituksista. Vaalirahoituslaki säätelee tällä hetkellä ehdokkaiden saamien tukien julkisuusrajoja seuraavasti: kaikki alle 1500 euron lahjoitukset jäävät anonyymeiksi mutta lahoitusten lukumääränsä on yksilöitävä vaalirahoitusilmoituksessa. Vaalirahoitusilmoituksen tekeminen on pakollista valituille ja varasijalle päässeille ehdokkaille. Suurin yksittäinen tuki yhdeltä taholta/henkilöltä on 6000 euroa.

Lisäksi laki säätelee myös eettisyyttä, joka etenkin ehdolla olevien kuntien (ykkös)päättäjien on tärkeä huomioida. Olen pitänyt omalla kohdallani tiukasti kiinni vastikkeettomuudesta. Jos tukiyhdistykselleni tarjotaan vaalirahaa, on se oltava puhtaasti tarkoitettu työni tukemiseen, ilman odotusta vastikkeellisuudesta ja luonnollisesti antajan on edustettava arvoja, jotka voin allekirjoittaa. Ne lahjoitukset/lahjoittajat tukiyhdistykselleni, joihin liittyy pienikin aavistus mahdollisista velvoitteista myöhemmässä kunta- tai eduskuntapäätöksenteossa, hylkään.

Vaikka tarvetta rahalle on aina kampanjassa, on tärkeäpää kyetä katsomaan itseään peiliin myös kampanjan jälkeisenä aikana. Hyvällä omalla tunnolla myös nukkuu yönsä hyvin. Ilmeisesti kantani vaalirahoitustukeen on tiedossa,sillä tukiyhdistykseeni ao. tahot eivät ole olleet yhteydessä mutta eettisyyttä ei liikaa voi korostaa. Raha minulle on raha sitoutuneelle ehdokkaalle, jotka tekee itse päätökset nyt ja jatkossa.

Naivia ajattelua tai ei, jokainen tukiyhdistys ja ehdokas tekee valintansa omalla kohdallaan.

Ja kyllä, teen vapaaehtoisen vaalirahoitusilmoituksen heti kun siihen on mahdollisuus. Kaikki vaalirahoitusilmoitukset ovat luettavissa (klikkaa): www.vaalirahoitusvalvonta.fi

Yksityisautoilu on noussut vaalikevään keskusteluaiheeksi osana puolueiden ilmastotavoitteita. Ilmastonmuutos on kiistämätön ja vakavasti otettava uhka mutta sen kunnianhimoisessakin torjunnassa on oltava realisti ja tunnistaa erilaiset kansalaisten elämäntilanteet.

Yksityisautoilu on suurelle osalle suomalaisista elinehto ja se kuuluu suomalaiseen arkeen: kauppamatkat, harrastukset, työssäkäynti ja koko liikkuminen perustuu pitkälti siihen. Monilla kaltaisillani lapsiperheellisillä kahden auton omistaminen on yksinkertaisesti pakollista. Haja-asutusalueella auto on niin ikään välttämättömyys, vaikka asuisi kirkonkylässä palveluiden äärellä. Niinpä meidän on löydettävä keinot, joilla vähennetään liikenteen päästöjä ja rakennetaan pitkien välimatkojen Suomea päästöttömämmäksi ilman kohtuutonta lisäkulurasitusta.

Liikenteen osuus on noin viidennes Suomen kaikista kasvihuonekaasupäästöistä ja noin 40 prosenttia päästökaupan ulkopuolelle jäävän sektorin päästöistä. Autoilun päästöjen leikkaaminen on tärkeä tavoite mutta on epärealistista ajatella, että esimerkiksi sähköautojen hankkiminen olisi mahdollista kaikille nopeallakaan aikataululla. Teknologian kehittyminen toki tuo mukanaan varmasti halvempia sähköautoja.

Autoverotusta on uusittu osauudistettu vuosien varrella usein. Polttoaineveroa on korotettu usein. Ajoneuvoveroa on korotettu kolmasti, autoveroa on korotettu kahdesti ja nyt vuorostaan käynnissä on porrastettu alennus. Jokainen muutos on sotkenut automarkkinat. Ailahteleva päätöksenteko on aina myrkkyä kaupalle kuin kaupalle, jossa katteet ovat pieniä. Autoalan liikevaihto on reilut 17 miljardia euroa vuodessa, joten sen merkitystä tai työllistämisvaikutuksia ei pidä vähätellä.

Auton hankintahinnan laskulla on merkitystä myös kotitalouksien autovelkojen suuruuteen. Onkin järkevää, että uusien autojen verotus siirretään kokonaan autonhankinnan verotuksesta päästöjen verotukseen. Näin on järkevää toimia myös työsuhdeautojen verotusarvossa. Yksi ratkaisu olisi uusien autojen autoveron poisto, joka jouduttaisi autokannan uusiutumista ja täten vaikuttaisi päästöjen määrään.

Autoa tarvitsevalla taas on oltava mahdollisuus ja taloudellisia kannusteita valita biokaasu, sähkö tai kestävästi tuotettu biopolttoaine. Yhteiskunnan tukia tuleekin suunnata niin, että niillä voidaan edistää kaikkien tuloluokkien mahdollisuuksia ilmastotekoihin.

Yksityisautoilun tukeminen ei tietenkään poissulje joukkoliikenteen kehittämistä. Päinvastoin, joukkoliikenteen sujuvuudessa on vielä runsaasti tekemistä ja on selviä, että suurissa kaupungeissa tulee satsata joukkoliikenteeseen. Tulevaisuudessa näkymää voisi olla myös yhteiskäyttöautoilla ja muilla liikkumisvälineillä, joita nykyinen autovuokraus ei tarjoa. Lisäksi raideliikenteen ja sen runkoverkon kehittäminen on tärkeää, jotta juna olisi ajallisesti aina ylivoimainen vaihtoehto keskuskaupunkien välillä esimerkiksi lentämiseen nähden. Tämä tukisi myös teollisuuden logistiikkaa ja kuljetuksen päästöjen vähennystä.

Ilmastonmuutoksen torjuntaa ei siis pidä vähätellä mutta keinojen tulee olla realistisia eivätkä ne saa kohtuuttomasti rasittaa yksittäisiä kotitalouksia tai heidän arjen sujuvuutta. Usein valinnat eivät ole omasta halusta kiinni. Suomi pyörii kumipyörillä nyt ja tulevaisuudessa.