Pientä tuuppausta vaille

Lenita Toivakka kirjoitti hyvän artikkelin peruspalveluista muutama päivä sitten (http://www.kokoomus.fi/ajankohtaista/?x1468061=6007480). Olen täsmälleen samaa mieltä Lenitan kanssa siitä, että moni suomalainen perhe tai yksinhuoltaja toivoisi enemminkin apua kotiin kuin korotuksia sosiaalietuuksiin.

Perustelen omaa kantaani paitsi omilla kokemuksillani myös monen muun suusta kuulleillani tarinoilla. Osa heistä on kertonut tarinansa häveten, osa vannottanut, etten kerro kenellekään. Muutama on rohkeana astunut esiin kokemuksiensa kanssa. Yhä useamman pitäisi tehdäkin niin. Itse en ainakaan hätkähdä minkäänlaisia kertomuksia.

Vanhemmus ei tänä päivänä ole kaikille helppo rasti. Äidin tai isän tai pahimmassa tapauksessa kummankin väsyminen on tässä maassa täysi tabu. Pidetään vähintäinkin epäsoveliaana valittaa väsymystään saati myöntää, ettei vauva-arki ollutkaan sitä mitä oli kuvitellut. Puhumattakaan siitä, että myöntäisi omaan lapseen rakastumisen vieneen lähes vuoden päivät.

Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät minua hätkäytä. Olen itse rämpinyt läpi kummankin poikani kohdalla raskaat vauva-ajat. Tiedän miltä tuntuu nukkua 1,5 vuotta vain neljä tuntia vain tunnin pätkissä. Tiedän miltä tuntuu kuunnella joka ikinen päivä allergisen lapsen huutoa 12 tuntia päivässä seitsemän kuukauden ajan. Tiedän miltä tuntuu katsoa vauva-ajan valokuvia muistamatta ensimmäisestä vuodesta tuon taivaallista. Tiedän myös miltä tuntuu, kun ei jaksaisi aamulla herätä uuteen päivään. Tiedän, että on normaalia joutua välillä lähtemään ulos puhaltamaan suurimpia höyryjä ulos. Tiedän miltä on joutua keskelle väittelyä kestovaipoista, purkkiruuista, tutin syöttämisestä ja kestoimetyksestä. Mutta mitään näistä asioista ei saisi sanoa ääneen. Se ei ole hyväksyttävää, koska minua kuitenkin on siunattu terveillä lapsilla ja olen heidät itse tänne toivonut.

Nämäkin asiat ovat totta ja olen heistä iki kiitollinen. Elämä vain ei ole niin mustavalkoista.

Koska olen luvannut olla toiminnassani läpinäkyvä, haluan myös puheissani toteuttaa sitä samaa. Vanhempien uupumus on yksi läheisimpiä aiheita minulle monine nyansseineen. Silloin kun itse olisin apua tarvinut, en sitä kunnalta saanut. Meidät olisi ohjattu lastensuojelunpiiriin, jonne en kuitenkaan katsonut meidän kuuluvan. Olisin tarvinnut henkistä tukea, kannustusta ja ehkä muutaman tunnin levon päivässä. Sitä en kuitenkaan voinut meidän tilanteessa saada.

Moni muu meidän ohella tarvitsisi apua vauva-arjen opetteluun sekä apua vanhemmuuteen kasvamiseen. Yksin tai pariskuntana. Pientä tuuppausta ja tukea muutaman kuukauden ajan. Ammoin kunnalliset kodinhoitajat leikkivät lasten kanssa, antoivat pientä siivousapua ja saatoivatpa leipasta sämpylätkin. Kuulostaisi liian hyvältä ollakseen totta, eikö?

Näihin kaikkiin ym. seikkoihin kunnallinen kodinhoitaja olisi korvaamaton apu. Väsynyt ihminen on joskus liian väsynyt hakemaan apua. Neuvolassa - tiedän itse, harvemmin tulee väsymyksestä avauduttua. Syystä tahi toisesta.

Kotiin tuotu apu ja tuttu kontakti myös auttaisi ammattilaisia olemaan paremmin tilanteen tasalla, mikäli avun tarve onkin ennakoitua isompi. Suurinosa selviää haasteista, mutta joidenkin kohdalla yksinjääminen on liian raskas taakka. Ja minusta yksikin on liikaa. Tiedätte mitä tarkoitan. uskon myös, että kunnallisella kodinhoidolla voitaisiin myös jonkin verran tukea lasten kotona hoitamista kunnallisen päivähoidon vaihtoehdon sijasta.

Lapsiperheet eivät toki ole ainoat, jotka kodinhoitajista hyötyisivät. Tätä kokonaisvaltaista apua tarvitsisivat myös vanhukset kotona selviytymisen tueksi, vammaiset ja ehkä myös mielenterveyskuntoutujat. Kunnalliset kodinhoitajat pitäisivät minun mielestäni nähdä yhtenä tärkeänä osana ennaltaehkäisevää työtä.

Mutta. Tiedän. Seuraava kysymys lienee, mistä löydät siihen rahat? Niin. No, se onkin sitten jo eri juttu. Sen kyllä muistan, että Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmaan tavoite "parannetaan lapsiperheiden mahdollisuuksia saada kotipalveluita" oli jo kirjattu. Mutta mitä sen eteen on tehty?