Sari Sairaanhoitaja ja muita lomautettuja

 
"Pelottaa tulla vanhaksi" totesi eräs tuttuni linkattuani facebookiin otsikon hoitajien lomautusten vaikutuksista potilashoitoon. Hetki aikaa tuon lauseen parissa pohtien järisyttää.

Milloin meidän hyvinvointiyhteiskunnastamme on tullut paikka, jossa pelottaa joutua hoidettavaksi tai vanheta?

Sairaaloiden lomautukset ovat olleet lähivuosien kummallinen ilmiö. Niitä tietysti tehdään säästöjen toivossa, ovathan henkilöstömenot se suurin kuluerä. Mutta.

Lopullisen viivan alle jäävät summat ovat olleet poikkeuksetta miljoonien sijasta satoja tuhansia. Nämä ns. näkyvät säästöt eivät myöskään ole koko totuus. Lomautukset tuovat kylkiäisinä myös paljon muuta.

Ne aiheuttavat katkeruutta, epäluottamusta työnantajaa kohtaan, henkilökunnan keskinäistä kahnausta, väsymystä, pelkoja ja pettymystä. Ne aiheuttavat työyhteisöjen pahoinvointia, lähiesimiesten uupumista ja potilaiden huonoa hoidonlaatua.

Toiset toipuvat lomautusprosessista nopeammin, toisilla se voi viedä yllättävänkin pitkään.

Se säästö mikä saadaan aikaan lomauttamalla Sari Sairaanhoitaja, menetetään monin verroin myöhemmin. Työyhteisöjen hyvinvointia, väsyneitä työntekijöitä ja henkilökunnan kiristyneitä välejä paikkaillaan pahimmassa tapauksissa vuosia. Luottamuksen takaisin saaminen voi  olla vaikea tehtävä. Puhumattakaan lomautusten aiheuttamasta imagotappiosta työnantajalle.

Hoitoalan (ja lääketieteen) osaajista käydään jo nyt kovaa kilpailua. Kunhan vuoteen 2025 kaikki kymmenet tuhannet hoitajat ovat jääneet eläkkeelle olemme syvissä ongelmissa. Olen tuonut tätä esille jo aiemmissa blogeissani. Nämä seikat yhdistettynä Euroopan rankimpaan huoltosuhteeseen (ikääntyvään väestöön) saavat aikaan niskavillojen nousua.

Hyvät työnantajat ja toimiva johtaminen vetävät puoleensa huippuosaajia.  He taas tuovat   mukanaan muita huippuosaajia. Hoitajien kohdalla kun palkkaporkkana on ainakin vielä kohtuullisen absurdi ajatus, lähtee sitouttaminen muista asioista.

Hyvä organisaatio houkuttelee puoleensa myös potilaita, joilla on mahdollisuus hoitopaikkansa valita. Vapaan liikkuvuuden mahdollistamana suosiota saa paikka,  jossa hoito on laadukasta, tehokasta ja osaavaa. Luonnollisesti nämä kaksi elementtiä kulkevat symbioosissa (osaajat - huippuorganisaatio - potilaiden valinta).
 
Lomautuksien järjestäminen ilman arjen työn kärsimistä on mahdotonta ja yleinen ajatus onkin, mitä voidaan jättää tekemättä. Ei nosteta vanhuksia niin usein istumaan? Ei suihkuteta potilaita niin usein? EI vaihdeta vaippoja liian tiheään?

Vastaus lienee, ettei juuri mitään voi jättää tekemättä. 

Vanhus tarvitsee edelleen vaippoja, lääkkeitä, kuntoutusta ja peseytymistä. Potilas tarvitsee yhä leikkauksensa, ruokansa, juomansa ja kannustusta parantumiseensa.

Tuntuu jotenkin edelleen epäuskottavalta, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ole. Onko kaikki turhat työryhmät lakkautettu tai yhdistetty? Onko organisaatiorakennetta kevennetty ja turhaa karsittu? Onko henkilökunnan omia säästövinkkejä kuunneltu ja otettu riittävän vakavasti? ...Ja niin edelleen.

Rakennemuutoksia vaaditaan nyt jokaisessa puoluevärissä, kun palvelurakenneuudistusta pihtisynnytetään.  Jos niitä ei kyetä tekemään paikallistasolla, niin miten pitäisi uskoa että niitä kyetään tekemään valtakunnankaan politiikassa?


ps. Virkistävänä poikkeuksena tässä tarinassa on Vaasan keskussairaala, jonka johto valitsi pysyvän ja pitkäjänteisen tavan toteuttaa säästöjä. Pysyvät rakennemuutokset. Vaasassa on selvästi ymmärretty, että potilaiden vapaus valita hoitopaikkansa ja resurssien juustohöyläys eivät saa aikaan kovinkaan houkuttelevaa kokonaisuutta.