Maamme hallitus kertoi eilen tiistaina poikkeuksellisista kansallisista toimista Korona-virusepidemian ehkäisemiseksi. Ne olivat odotettuja mutta samalla äärimäisen kovia päätöksiä. Toivottavasti näillä poikkeuksellisilla keinoilla saamme riskiryhmät suojeltua tehokkaasti.

Vaikka tilanne ja linjaukset ovat ymmärrettäviä, herää samalla minulle myös huoli. Siinä missä viruksen tilannekuva muuttui, monet muut asiat ja tarpeet ovat yhä olemassa. Keskiviikkona siirtyy viimeistään arviolta 700.000 lasta ja nuorta etäopetukseen koteihin. Tilanne vaatii kaikilta osapuolilta uuden oppimista ja ehkä epämukavuudenkin sietokykyä. Käytännössä tilanne tarkoittaa myös, että valtava määrä lapsia ja nuoria jää ulkopuolelle tutuista yhteisöistä, sosiaalisesta tuesta ja ilmaisesta kouluruuasta. Nämä eivät todellakaan ole kaikille itsestään selvyyksiä ja huomaan omien juurieni muistuttavan olemassa olostaan tämän asian todetessani.

​On totta, että suuri osa saa huomenna tarvitsemansa tuen kotoa: etäopiskeluun mahdollistavat laitteet, kotiruuan ja tarpeellisen opastuksen sekä neuvonnan. Huoltajilla on velvollisuus huolehtia siitä, että lapsi suorittaa oppivelvollisuutta. Yhteiskunnan kriittisissä toiminnoissa työtä tekevien lapsilla on edelleen oikeus yhteiskunnan tarjoamaan opetukseen samoin kuin erityisen tuen lapsilla. Mutta onko meidän lapsilla ja nuorilla myös sosiaalisiin tarpeisiin liittyvä oikeus olla osa päiväkoti- ja kouluyhteisöä?

Jotta minua ei ymmärretä väärin, totean: en kritisoi linjauksia - olen ainoastaan huolissani. Enkä ainoastaan lapsista ja nuorista vaan myös yksinäisistä isistä, äideistä, sinkuista ja ikäihmisistä - sillä me kaikki olemme tavalla tai toisella riippuvaisia sosiaalisuudesta, joka nyt monien ryhmätoimintojen tauolle jäämisessä haastetaan.

Muuttuvassa ympäristössä hyvä mielen terveys ja sosiaalinen tuki on yksilöille yhä tärkeämpi voimavara. Ne tukevat tasapainoista elämää ja luovat edellytyksiä toimia erilaisten yhteisöjen osana. Uusi tilanne haastaa myös jo ennestään murroksessa olevaa palveluverkostoamme.  Maakunnassamme on kuitenkin jo ollut käynnissä monia puhelimitse ja verkossa toimivia palveluita, kuten asiantuntijoiden chat- palvelu "Onks tää normaalia?".  Toivottavasti matalan kynnyksen resurssit toimintaan turvataan myös poikkeuksellisessa tilanteessa ja vielä lisää uusia keksitään.

Yhdistysten, järjestöjen ja kolmannen sektorin apu on juuri nyt monella tavalla korvaamatonta. Toivottavasti he saavat käyttöönsä vielä jakamattomia, esimerkiksi hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen STM:n alaisia varoja aikaistetusti. Kriteereistä on varmasti helpohkoa päästä yksimielisyyteen.  Niin ikään yritysten toiminta on koko valtiontalouden selkäranka. Heidän tukemiseen eri lainsäädännön muutoksin on jo olemassa useita esimerkkejä muista maista.

Vaikka haasteita on, on meillä mahdollisuus samalla toteuttaa monien kaipaamaa yhteisöllisyyttä ja päätöksenteon ketteryyttä ja luovuutta.  We can do this. 

Kuva: Aleksey Kupririkov

Mielenterveyteen liittyvät huolet ovat yleisiä arjessa. Niistä puhuminen koetaan kuitenkin edelleen vaikeaksi ja politiikassa ne ovat harvoin vaaliteemojen kärjessä. Kuitenkin 50,6 prosenttia työkyvyttömyys eläkkeistä on mielenterveysperusteisia. OECD-raportin mukaan mielenterveyden häiriöt maksavat Suomelle vuosittain noin yksitoista miljardia euroa.

Päijät-Hämeessä lapsilla ja nuorilla on keskimääräistä enemmän mielenterveyden ongelmia. Myös ylisukupolvinen syrjäytyminen on leimallista maakunnallemme. Mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät myös monet työikäiset mutta enenevissä määrin ikäihmiset. Vähintään joka viides sairastuu elämänsä aikana masennukseen.

Seuraavalle hallituskaudelle tarvitaan mielenterveys- ja päihdepoliittiset painopisteet, toimeenpanon keinot, välineet sekä seuranta. Mielenterveys- ja päihdepolitiikan asema tulee rinnastaa esimerkiksi tasa-arvotyön- ja politiikan tasolle. Niin laajasta ja poikkihallinnollisesta asiasta on kyse. Myös itsemurhien ehkäisyohjelmaa on pitkään ehdotettu Suomeen. Itsemurhiin kuolleiden määrä on kasvanut kahtena vuonna peräkkäin. Useat ovat kertoneet myös korjattavista asioista koskien Kelan kustantamaa psykoterapiaa ja koko sekä psykoterapiaprosessia.

Myös maakunnallisia toimia tarvitaan. Perustason palveluissa on suurta vajetta palveluverkossa kuin resursseissakin. Hoitopalvelut ovat pääosin kuormitettu jo diagnosoiduista asiakkaista. Tarvitaan myös eri tahojen koordinointia, matalan kynnyksen keskusteluapua ja vertaisryhmiä, oikea-aikaista kriisi- ja terapia-apua ja koulutusta mielenterveysongelmien tunnistamiseen. Palveluketjujen saumattomuus ja palvelunohjaus ovat tärkeitä tavoitteita. Omaisten tukeminen on tärkeä osa kokonaisuutta, sillä myös heillä on korostunut riski sairastua itse.

Tämä kaikki tarvitsee toteutuakseen luonnollisesti rahaa. Tilanne yleisesti koko soten rahoituksen kanssa on haastava, sillä kuntien taloudellinen pohja valtakunnan tason päätöksiä odotellessa on romahtanut. Kuntien lakiin kirjatut tasapainokriteerit ovat samalla todella tiukkoja. Seuraavan hallituksen ratkaistessa sotea, tulee ehdottomasti pohtia suoraa rahoitusinstrumenttia palveluiden järjestäjille ja luoda siihen myös kannusteet.

Kyse on inhimillisten palveluiden turvaamisesta leveillä harteilla.

  Päivittäin Suomessa jää mielenterveydellisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeelle neljä alle 30 -vuotiasta. Näiden päätösten kustannus yhteiskunnalle on liki miljoona euroa. Tällä hetkellä yli 100 000 ihmistä on samasta syystä pois työelämästä. Luku on nousujohteinen. Määrä on siisvaltava ja tilanne paitsi yhteiskunnan myös yksilön kannalta epäinhimillinen ja järjetön.

Suomen mielenterveysseura on kampanjoinut näyttävästi suvaitsevaisuudesta esimerkiksi skitrofreenikkoja kohtaan. Seura on pyrkityn tiedolla lieventämään niitä epäluuloja, joita mielenterveydellisesti sairaista ihmisistä liikkuu.

Mielenjärkkyminen ei ole tämän hetken yhteiskunnassa ole ihme. Valtavat paineet pärjätä ja selvitä niin yhteiskunnassa kuin työelämässäkin kiihtyvässä tahdissa yhä pienemmin resurssein uuvuttavat. Sairastuneet ovat yhä nuorempia. Työelämä ei ole ihmisen koko elämän sisältö. Mielenterveys voi järkkyä niin monesta muustakin syystä koska vaan, kenen kohdalla tahansa.

Mielenterveysseura muistutti, että työelämään on hyvin vaikeaa palata, kun kerran on työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt. Se lienee täysin totta. Häpeä ja toisaalta uskonpuute omiin kykyihin tekevät paluun mahdottomaksi. Mutta myös asenteissa on parantamisen varaa. Työelämään palaaja tarvitsee mahdollisuuden tehdä lyhyempää työviikkoa ja kevyempiä tehtäviä, jotta arkeen paluuta olisi sopivan tahdin mukaista. Sitä usein ei kuitenkaan katsota hyvällä työtovereiden tahi työnantajan näkökulmasta.

Tämän hetken työelämän tahti ei hyväksy vajaasuorittajaa. Työntekijät on asetettu kilpailemaan toisiaan vastaan saadakseen lisäkannustimia tai paremman aseman työelämässä. On käännytty yhteisen edun sijaan taistelemaan omasta edusta. Välillä tuntuu, ettei työelämä ole heikkojen paikka. En ihmettele, jos tipahtamisia sattuu.

Mielenterveydelliset sairaudet ovat edelleen tabu. Terapiassa käyminenkin on tabu. Koska terapiassahan eivät käy kuin "hullut". Onko asia todella niin? Itse en koe asiaa tällä tavoin. Mielenterveydellisissä sairauksissa on paljon enemmän kuin mustaa ja valkoista.

Helsingin Sanomat nosti tämänpäiväisessä artikkelissaan esille epäkohdan, jossa työuupumus ei edelleenkään kelpaa sairasloman syyksi, vaikka työuupumuksestä kärsijöitä on useita tuhansia. Ei kovin järkevää. Ihmisiä pakotetaan näin valehtemaan lääkärille todelliset oireensa ja niiden aiheuttajat eivätkä työantajat ole näin perillä sairasloman todellisesta syystä. Puheeksiotto pitkittyneissä sairaslomaissa ei sekään välttämättä nosta todellisia syitä tapetille, vaikka tässä ns. nopean puuttumisen mallissa paljon hyvää onkin.Yhtälö ei toimi kun sairaslomatodistuksessa komeilee jotain ihan muuta kuin mitä siinä todellisuudessa pitäisi olla.

Työpahoinvoinnin kustannukset ovat yhden arvion mukaan 30 miljardia joka ikinen vuosi (kts. Strategisen työhyvinvoinnin tila Suomessa 2011 -raportti). Siis MILJARDIA!Kuitenkin panostukset hyvinvointiin ovat vuositasolla vain 2,1 miljardia euroa. Ajatella mitä saisimme, jos satsaukset olisivat yhtä suuria kuin menetykset? Sairauspoissaolot rokottavat kansantaloutta 3 miljardilla ja työnantajia noin 1500 eurolla työntekijää kohden. Työtapaturmien kustannukset taas ovat noin kaksi mijardia euroa vuosittain.

Työelämän suvaitsevaisuuteen liittyen haluaisin nostaa esille myös kehitysvammaiset. Kehitysvamma usein ilmenee siten, että ihmisen on vaikeaa sisäistää ja ymmärtää abstrakteja asioita, mutta uusien asioiden oppimista kehitysvamma ei useinkaan estä. Maassamme on noin 3000 kehitysvammaista, jotka haluaisivat tehdä töitä, mutta noin 300 heistä käy töissä. Olisiko tässä yrityksille ja organisaatioille tila kantaa kortensa kekoon? Tilanne osoittaa vastuunsa. Minusta olisi.

Työ ei tarkoita vain rahaa, vaan myös osallistutta yhteiskuntaan, itsensä merkitykselliseksi kokemista ja tasa-arvoa. Kyse on myös suvaitsevaisuudesta. Jokaisen meidän asenteesta muita kohtaan. Kollegiaalisuudesta ja välittämisestä. Vastuunkantamisesta. Aika moni työssä käyvä tietää, miten merkityksellistä on kuulua työyhteisöön ja olla sen tasa-arvoinen jäsen. Tai ainakin olisi syytä tiedostaa. Niin työnantajien kuin työntekijöidenkin.

Lisää aiheista muun muassa:

http://aamusydamella.yle.fi/node/86

http://www.kvtl.fi/

http://yle.fi/uutiset/skitsofreenikkoa_ei_pida_pelata/6304552