Kun terve järki häviää

Olen ollut mukana aktiivisessa kunnallispolitiikassa kohta kaksi vuotta. Työelämässä olen ollut kohta 21 vuotta. Mitä enemmän kokemusta molemmista on tullut, sen enemmän löydän niistä yhteneväisyyksiä. Mutta samalla niin paljon kehitettävää.


Suoritin tällä viikolla työturvallisuuskeskuksen (TTK) työhyvinvointikorttikouluttajan tittelin. Parin päivän aikana kävimme paljon läpi tärkeitä asioita ihmisten työssä jaksamiseen , työhyvinvointiin, lainsäädäntöön ja muihin perusasioihin. Painotan tässä yhteydessä sanaa perusasioihin.

Olen tehnyt urani aikana töitä erilaisissa työyhteisöissä ja kohdannut paljon erilaisia ihmisiä. Sama koskee myös poliittista elämäni, joka on sosiaalisten suhteiden ilmentymä.  Näitä kahta eri puolta elämässäni pohtiessani  on viime aikoina pyörinyt mielessäni yksi kysymys.

Missä vaiheessa järkevät ihmiset alkavat käyttäytymään järjettömästi?

Tarkennuksena sanottakoot, että puhun työntekijöistä ja politiikoista yläkäsitteenä perustuen moniin käymiini keskusteluihin eri puolilla Suomea.



Työyhteisöissä terveen järjen häviäminen näkyy usein yleisenä pahoinvointina, työpaikkakiusaamisena sekä arkisena tölvimisenä ja syrjintänä. Se näkyy yhteisöllisyyden häviämisenä ja siinä, ettei kaveria voi auttaa, vaikka pystyisi "koska se ei kuulu toimenkuvaan".

Lähtökohtaisesti sanojen "huomenta", "anteeksi", "kiitos" ja "heippa" unohtaminen  kertoo omaa tarinaansa ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Tai sen täydellisestä puutteesta.

Missä vaiheessa peruskäytöstavat häviävät, kun ensin opimme ne itse ja usein opetamme niitä myös omille lapsillekin?


Entä sitten politiikassa?

Mikä tekee poliittisen elämänsä alkutaipaleella iloisesti hymyilleestä, kaikkien kaverista naapurin Jokesta tai Tainasta vähän ajan päästä muille ilkeilevän oman eduntavoittelijan? Tyypin, joka pelaa mielummin politiikkaa omaan pussiin muiden toimiessa pelinappuloina. Tyypin, joka unohtaa, ettei politiikka ollutkaan soololaji.

Näitäkin nimittäin on.  Aivan liian paljon.

Puhuimme viikonloppuna ystävieni kanssa paljon siitä, millainen maa Suomi on tai millaiseksi se on menossa.  Olimme kaikki huolestuneita siitä, onko maamme menossa yhä enemmän kohti eriarvoistumista, suvaitsemattomuutta ja kovia arvoja? Äitinä, työntekijänä ja aloittelevana politiikkona ajatusleikki herättää monenlaisia mietteitä.

Asia on minusta nyt niin, ettei Jeppeä voi eikä saa jättää. Yhteisön  ja yhteisöllisyyden kadotessa katoaa myös ihminen.

Me yksinkertaisesti tarvitsemme toisiamme. 

Minusta meidän pitää oppia jotain nuorilta, jotka taatusti seuraavat touhuamme silmät pyöreinä.

Meidän pitää kyetä tuomaan työyhteisöihin ja politiikkaan jotain nuorten kulttuurista, sillä he ovat maamme alkuasukkaita ja me siirtolaisia. Nuorten maailma on suvaitsevainen ja mahdollistava. Nuorten maailma on innostava, raikas, hyväksyvä ja tasa-arvoinen.

Onneksi meillä on nuoret ja ne ladun avaajat, jotka jaksavat liputtaa positiivisuuden lippua. Keep on going!