Pois silmistä, pois sydämestä?

"Pakolainen on henkilö, joka on paennut vieraaseen maahan peläten vainoa syntyperän, uskonnon, mielipiteiden tms. vuoksi.[1] Kaikki kotimaastaan paenneet eivät ole pakolaisia. Jotta ihminen määriteltäisiin pakolaiseksi, hänelle täytyy myöntää pakolaisen asema eli pakolaisstatus.[2] Pakolaisuutta koskee ja sitä määrittelee Geneven pakolaissopimus vuodelta 1951 ja sen pöytäkirja vuodelta 1967.[3] YK:n määritelmän mukaan esimerkiksi sota, nälänhätä tai ympäristökatastrofi eivät ole varsinaisesti pakolaiseksi oikeuttavia syitä. Mutta sen sijaan huoltajan puuttuminen; esimerkiksi orpous tai sotaorpous on. Yleissopimuksen mukaan pakolaista ei voida palauttaa maahan, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan.[3]"

Vuonna 2014 Suomeen saapui 1040 kiintiöpakolaista. Turvapaikan hakijoita oli 3651, joista kielteisen päätöksen sai 2050. Yhteensä vuosien 1973-2014 välillä Suomeen on muuttanut reilut 40.000 pakolaista. Vertailun vuoksi mainittakoot, että Ruotsissa ulkomaalaistaustaisia kansalaisia on 21 prosenttia väestöstä.  Suomessa vuoden 2013 loppuun mennessä pakolaistaustaisia oli noin 0,8 prosenttia koko väestöstä, kun luku arvioidaan 1973 vuoden jälkeen Suomeen pakolaisina tulleiden määrästä.

Suomessa maahanmuutto on kovin vähäistä Eurooppaan verrattuna.

Suomen historiassa köyhyys, työttömyys ja sotien vavaamat vuoden saivat tuhannet suomalaiset  jättämään kotinsa. YK:n määrittelemää pakolais- nimikettä heille ei kuitenkaan voinut antaa, vaan heitä kutsuttiin evakoiksi. Enimmillään evakkoja arvioidaan olleen 500.000. Ruotsi puolestaan vastaanotti noin 70.000 suomalaislasta, jotka lähetettiin turvaan Suomesta.

Helsingin Sanomissa oli heinäkuun lopulla loistava artikkeli nimeltä  "maa, joka unohti hädän".  Yllämainittujen faktojen lisäksi artikkeli sai minut pysähtymään sen sisältämillä lisätiedoilla Suomesta.

Artikkelissa todetaan, että ilman läntistä apua maamme ei olisi selvinnyt sodan jälkeisestä ajasta. Olimme kehitysmaa.

YK:n lasten rahasto UNICEF toimitti ruokaa, lääkkeitä, säilykkeitä kenkiä ja maitopulveria. Hätä apua maamme sai 14,5 miljoonaa euroa. Kymmenet tuhannet lapset jäivät sodan jälkeen Ruotsiin pysyvästi. Amerikkalaiset ja brittiläiset kveekarit auttoivat järjestämällä kansainvälisiä työleirejä auttaen jälleenrakentamisessa.

Yhdysvaltain armeja toimitti viikottain satamaan autoja, tonneittain kaapelia, telttoja, lentokoneita, työkaluja, alumiinia, vaatteita, köyttä ja paljon muuta.

Yhdysvaltalainen pankki myönsi maallemme elintärkeän lainan, 75 miljoonaa dollaria. Tällä ostettiin puuvillaa, bensaa ja teollisuuskoneita. Ruotsi antoi miljoonien eurojen sotavelkoja anteeksi jne.

Artikkelissa epäillään, että monet satoivat ajatella tuolloin, että "itsepähän olette ojanne kaivaneet". Samaa huutelua kuulemme nyt päivittäin. Somessa ihmiset oksentavat pahaa oloaan haukkuen, mollaten ja pilakuvia levitellen pakolaisia. Kaikista järkyttävintä on nähdä, miten valtuustoissa istuvat päättäjät lietsovat kirjoituksillaan vastakkainasettelua kansalaisten väliin.

Miksi asiasta ei voi puhua kiihkottomasti? Miksi asiasta ei voisi puhua ratkaisukeskeisesti? Jos mielestäsi Suomessa järjestelmämme tuet ovat liian suuret, onko syy silloin pakolaisten vai järjestelmämme?

Olen seurannut keskustelua muutamia päiviä ja voin pahoin.

Rautainen Merkel otti suorasukaiseen tyylinsä kantaa pakolaiskeskusteluun muutama päivä sitten. Hän lausui: " Pysykää kaukana heistä, jotka ovat täynnä kylmyyttä ja vihaa. " Merkel totesi heidän arvostavan jokaisen tulijan ihmisarvoa.

Esitin tänään Facebookissa ja Twitterissä avoimen kutsun maakuntamme jokaiselle päättäjälle. Kutsun kohteena oli tutustuminen Mainiemen pakolaiskeskukseen. En tiedä onko se edes mahdollista, mutta haluaisin mennä siellä käymään. En ole koskaan vieraillut pakolaiskeskuksessa, joten tilanne olisi minullekin uusi. Toivon näkeväni haasteen vastaanottajien joukossa erityisten näitä pahaaoloaan purkavia kollegoja. En siksi, että heidät olisi tarkoitus aivopestä, vaan siksi että  he kohtaisivat konkreettisesti he, joista puhutaan. Odottelen vastauksia viikolopun yli. Tällä hetkellä koossa on viiden naisen porukka Hollolasta, Orimattilasta, Asikkalasta ja Lahdesta. Lähden kysymään vierailumahdollisuuden perään ensi viikolla.

Kerroin kotona pääseväni mahdollisesti tutustumaan pakolaiskeskukseen. Kohta kahdeksanvuotias poikani kysyi, mikä se on. Kerroin, että sinne on majoitettu ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa paetakseen sotaa ja nyt he ovat turvassa Suomessa. Mutta heillä  ei ole mitään. Poikani sanoi välittömästi, että hänellä olisi kyllä ylimääräisiä tavaroita ja pyysi päästä mukaan. Tämän jälkeen myös viisivuotias poikani ilmoitti tulevansa myös. Olen kiitollinen avarakatseisista, välittävistä lapsista.

Yllämainitsemani Hesarin artikkeli päättyy seuraaviin sanoihin:

"Lopulta maasta tulikin niin erinomainen, että kansalaisten muisti alkoi valikoida. Oli mukavampaa toistella suurta myyttistä kertomusta siitä, kuinka yhtenäinen kansakunta selvisi pakolaisistaan ja jälleenrakensi maan hartiavoimin, ihan itse, ilman muiden apua.

Ja kun vuosia kului, monelta unohtui, mitä hätä ja köyhyys oikeasti ovat. He eivät vuorostaan halunneet auttaa muita maita.

Mutta mitäpä tuosta. Siihen Suomella oli varmasti varaa."

Yllämainitussa tekstissä ei liene kysymys siitä, että kukaan aliarvostaisi isovanhempiemme uhrauksia ja uutteraa työtä. Sitä en tee minäkään, mutta yksin me emme olisi pärjänneet. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö meillä olisi Suomessa apua tarvitsevia. Heitä on. Runsaasti. Eriarvoistuminen etenee suurella nopeudella.

Ihmisten hätä ja pakolaiskysymykset tulevat olemaan Euroopassa suuri ja vaikea asia. Kylmyydellä ja välinpitämättömyydellä sitä ei kuitenkaan ratkaista. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa paljonkin, mutta juuri nyt tämä riittää. Palaan aiheeseen varmasti myöhemmin.