Viime päivinä on käyty keskustelua ikääntyvien hoidosta ja hoitajien työoloista – vihdoin. On erinomaista, että kaikki puolueet ovat tilanteesta huolissaan.

Vanhustenhuollonpalveluissa on vakava ongelma ja sen haltuunotossa ovat käsillä viimeiset hetket. Ikuisen riitelyn sijaan tarvitaan osaavia ja yhteistyökykyisiä päättäjiä.

Mediassa on puhuttu hoitajamitoituksesta ja siihen liittyvistä desimaaleista. Pitkän linjan ammattilaisena ja iäkkään omaisen hoitajana on pakko sanoa, ettei ikääntyneiden laadukasta hoitotyötä turvata yhdellä kiveen hakatulla desimaaliluvulla.

Yksittäisen desimaaliluvun laskentakaavan ongelma on, ettei se kuvaa esimerkiksi, sitä kuinka paljon ikääntyvät tarvitsevat juuri kyseisessä hoitolaitoksessa apua, mikä on muistisairaiden osuus, onko heillä kiireellisesti hoidettavia sairauksia, onko asiakkaita saattohoidossa. Siitä ei myöskään selviä, millainen osaaminen yksikön hoitotyöntekijöillä on, kuinka moni on sijainen tai onko yksikössä esimiestä, sairaanhoitajaa, tai kuntoutus- tai tukipalveluhenkilöstöä. Tämän vuoksi yksi kiveen hakattu luku ei riitä. Tällöin minimistä tulee helposti maksimi eikä vaihtelevia tilanteita oteta huomioon. Hoitajamitoituksen saaminen lakiin on tärkeää mutta sen tulee kuvata todellisuutta.

Median huomiossa ovat olleet viime aikoina yksityiset toimijat ja aivan syystä. Epäkohtiin on puututtava kovemmilla sanktioilla kuin tällä hetkellä laki antaa myöden. Ikääntyvät ansaitsevat tulla laadukkaasti hoidetuksi riippumatta hoidon toteuttajasta. Yksityiset eivät silti ole aina automaattisesti huonoja ja julkiset hyviä. Ongelmia on molemmissa.

Julkisen toimijan tulee olla vahva perusmuuri, jota yksityiset toimijat, järjestöt ja yhdistykset hallitusti täydentävät. Tähän uusi maakunta- ja soteuudistuksen lainsäädäntö tulee antamaan huomattavasti paremmat lähtökohdat, kuin tilanne nyt on. Tällä hetkellä julkinen sektori ei ole kaikin osin vahvalla pohjalla ja kuntakohtaisia eroja on esimerkiksi palveluiden saatavuudessa. Iso ongelma usein on myös palvelujen kilpailutus- ja hankintaosaaminen.

Nykyinen hallitus on tehnyt hankintalain, joka mahdollistaa ensimmäistä kertaa laadun käyttämisen kilpailutuksen kriteerinä. Silti monissa tapauksissa kilpailutuksen kriteeri on pelkkä hinta tai se on selkeästi laatua suuremmalla painotuksella. Tätä ei voida perustella millään muulla kuin ymmärtämättömyydellä. Kelan lasten vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen pieleen mennyt kilpailutus on tästä hyvä esimerkki.

Keskeinen asia on myös vahvempi valvonta. Tällä hetkellä yksityisten toimijoiden toiminta on luvanvaraista, toisin kuin julkiset. Viranomaisilla ei ole tietoa, kuinka monta julkista toimintayksikköä maassa tarkasti ottaen on. Tilanne muuttuisi, mikäli eduskunnassa hyväksyttäisi palveluntuottajalaki, joka tuo samat säännöt lupien, valvonnan ja toimintaedellytysten kohdalla niin yksityisille kuin julkisillekin. Tällä hetkellä myös esimerkiksi kuntayhtymä toimii niin palveluiden tuottajina kuin valvovana viranomaisina ulkoistetuille palveluille. Tilanne on absurdi.

Soteuudistuksessa tärkeintä on nostaa monin eri tavoin asiakas keskiöön. Tällä hetkellä esimerkiksi hoitopaikan valitsee usein joku muu kuin asiakas itse. Uudessa lainsäädännössä valta on asiakkaalla. Tähän liittyy luonnollisesti tarvittaessa asiakasohjauksen tuki. Kun asiakkaalla (tai hänen omaisillaan) on mahdollisuus äänestää palveluissa jaloillaan, alkaa muutosta toiminnassa tapahtua. Sama koskee hoitajia. Jos hoitajien työoloihin ei vihdoin kiinnitetä huomiota, niin päättäjien kuin työnantajienkin tahoilta, he lähtevät.

Soteuudistusta on yritetty tehdä maahamme yli 10 vuotta kuuden eri hallituskokoonpanon turvin. Meidän pitää päästä vihdoin eteenpäin.

Terveydenhuolto on ollut jatkuvassa muutoksessa jo pitkään eikä tulevaisuuden rakennemuutos tule jättämään ammattilaisia rauhaan tulevaisuudessakaan. Selvää väsymistä on havaittavissa monella työpaikalla. "Tulisi nyt jo jokin päätös" on yleinen kommentti monessa kahvihuoneissa. "Sotesoppa" on surullinen pilkkanimi maamme laajimmalle uudistukselle. Se kuvaa myös uskon ja luottamuksen puutetta päättäjiin.

Uudistusta vuosia veivatessa on unohdettu, että sotessa puhutaan myös ihmisten työpaikoista ja työnantajista. Ammattilaiset elävät ryöpytyksen keskellä, arjessa, joka päivä.Väestön voimakas ikääntyminen ja samanaikaisesti alaa vaivaava kova osaajapula ovat tulevaisuuden suuri huoli ja vaikea yhtälö.  Tätä huolta on jaettu ammattilaisten keskuudessa jo pitkään.  Henkilöstön suuri vaihtuvuus ja tilapäisten työntekijöiden määrä ovat jo arkea ja pula kulkee usein johdon tasolle asti. Tässä kierteessä vastuun ottaminen kasautuu usein yksien ja henkilöiden harteille eikä ole ihme, että he väsyvät ja lähtevät.
Monet jopa toisille aloille.  Hiljan mediassa mainittiin, että maassamme on yli 70.000 koulututetun sote-ammattilaisen reservi, jotka eivät enää ole työssään.  Syitä lienee monia mutta suuntaus on huolestuttava.

Jatkuvan sijaisrumban keskelle tulevat usein vielä opiskelijaohjaukset. Opiskelijoiden ohjauksessa  opetusvastuuta on siirretty yhä enemmän käytännön kentän vastuulle. Se ei ole kenekään etu. Ei oppilasta ohjaavan, ennestään väsyneen työntekijän etu kuin alalle kouluttautuva opiskelijan et, jka saa ehkä ensimmäisiä kokemuksiaan työelämästä. Lähiopetustuntien karsiminen on johtanut ikävään kierteeseen.

Sote-ammattilaisen työ sisältää paljon kädentaitoja ja syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, jota ei opita etäopiskelulla. Osaamisvalje on tunnistettu kuormitustekijä, joten aivan kylmiltään kentälle joutuvalle opiskelijalle tilanne voi olla hyvinkin haastava ja motivaatiota laskeva.

Ei siis ihme, että kamelinselkä on monella mennyt katki.

Sairaanhoitajaliitto teki hiljan kyselytutkimuksen, jossa kävi ilmi, että 44 prosenttia sairaanhoitajista, 36 prosenttia lähiesimiehistä ja 32 prosenttia ylimmästä johdosta oli viimeisen vuoden aikana käynyt tai ainakin harkinnut käyvänsä työterveyshuollossa puhumassa työssäjaksamisestaan. Kuormittuneimpia olivat nuoret sekä lähiesimiehet.  Lähes puolet sairaanhoitajista ilmoitti, ettei heidän työpaikoillaan ole lupa hankkia sijaisia, vaan poissaoloja paikataan jatkamalla tuplavuoroissa tai omalla henkilökunnalla - tai vajaalla yksinkertaisesti työvoimalla. Monet ovat kertoneet työn tuomasta eettisestä kuormasta, jossa tunne siitä, ettei kykene tekemään työtään yhtyä hyvin kuin haluaisi, kuluttaa henkisesti loppuun.  Se murentaa työn miellekyyttä, aiheuttaa työyhteisöristiriitoja ja aiheuttaa työuupumusta - joka masennusta. 

Hoitoalan palkkaus on ollut puheenaiheena jo pitkään. Keskimääräinen päivätyöstä käteen jäävä ansio on koulutetulla sairaanhoitajalla 1500 euron luokkaa. Ero esimerkiksi Ruotsiin on merkittävä, jo peruspalkassa. Ruotsin palkkatason taustalla on maata jo pitkään vaivannut sairaanhoitajapula.  Tunnen henkilökohtaisesti monia kollegoja, jotka tekevät työtään keikkaillen jossain  Pohjoismaassa. Esimerkiksi kaksi viikkoa töissä ja kaksi viikkoa vapaalla Suomessa on aika tavallinen yhdistelmä. Luonnollisesti työnantaja kohdemaassa maksaa majoituksen ja matkat. Omaa luokkaansa ovat Arabiemiraatit, jossa palkka on verotonta ja liikkuu lähellä 100.000 euroa vuodessa. Monille, etenkin nuorille hoitajille ulkomaat ovat houkutteleva vaihtoehto mutta myös vanhempia konkareita liikkujissa löytyy.

Palkassa Suomen kilpailukyky globaalisti ei varmasti korjaannu pitkään aikaan mutta  verotuksellisilla ratkaisuilla voidaan tilanteeseen vaikuttaa. Ansiotuloverotuksen lisäksi meidän tulee puhua kokonaisverotusasteen määrätitietoisesta laskemista. Lisätöiden kuormittavuus ei näy riittävästi palkkakuitissa eikä liian kova verotus kannusta opiskelemaan ja kehittämään itseään, kun palkankorotuksesta käteen jäävä osuus on naurettavan pieni. Kilpailukykyinen verotus on selkeästi yksi keino myös estää alan aivovuotoa muualle myös muilla aloilla.

Palkkauksen ollessa lähes ikuisuuskysymys kestävyysvajeisessa Suomessa on toinen alan kannalta vetovoimaa lisäävä, merkittävä kokonaisuus ovat työolot. Meillä on hyvä, työoloja linjaava työturvalllisuuslaki olemassa, jos sitä myös noudatettaisi. Siihen liittyvät sanktiot tosin ovat varsin kevyet. Toimia työväkivallan ja kiusaamisen kitkemiseen tarvitaan lisää. Monilla työpaikoilla on edelleen osaamattomuutta vaikeiden asioiden hoitamiseen, joten myös osaamisen vahvistaminen on oleellinen asia. Kenties on syytä luoda stantardit niin työväkivallan kuin epäasiallisen kohtelun ehkäisyyn. Myös työnkuormitukseen puuttumisessa on edelleen paljon puutteita. Valvonnalla ei ole riittävän tehokkaita puuttumisen keinoja ja toisaalta yhteystyö esimerkiksi työterveyshuollon kanssa ei ole riittävän jämäkkää.

Lisäksi työoloihin vaikuttavat esimerkiksi usein osaamaton sisäilmaongelmien ratkaiseminen. Edelleen vallalla on käsitys, että sisäilmaongelmat ovat "naisten hömpötyksiä" vaikka tiedossa on myös tutkittua faktaa niiden terveydellisestä merkityksestä. Omakohtaisena kokemuksena minulla on niin oman kotini laaja homevaurio kuin  kokemus työpaikan sisäilmaongelmista ja sen myötä voin erittäin hyvin allekirjoittaa ongelmien todellisuuden.

Sote-alan ammattilaisten uupuminen on monen asian summa, laaja haaste joka on syytä ottaa vakavasti kaikilla niillä tasoilla kuin asia koskee ja vastuu jakautuu. Päättäjien tehtävänä on lainsäädännöllinen apu ja tuki, työnantajilla puolestaan selkeät vastuut ja velvollisuudet, joita tulee noudattaa.

Sen toimimaViime päivinä on käyty aiheellista keskustelua lähihoitajakoulutuksen soveltuvuustestauksien palauttamisesta. Samaan yhteyteen olisi syytä lisätä mukaan myös sairaanhoitajakoulutuksen soveltuvuustestaukset. Myöskään ne eivät ole ammattikorkeakouluille pakollisia. On syytä ihmetellä, miksi ne on edes poistettu.  Jos ja kun syynä ovat olleet säästöt, on säästäminen ollut lyhytnäköistä.

Hoito- ja hoivatyötä leimaa vahva eettisyys mutta se vaatii lisäksi vahvaa psyykettä, kykyä omaksua uutta nopealla tahdilla ja kestää paineenalaista työskentelyä. Pääsykokeilla ja soveltuvuustestauksilla varmistetaan, että opiskelijoilla on lähtökohtaisesti tarvittavat ominaisuudet olemassa. Ammatti edellyttää myös terveydentilaan liittyviä erityisvaatimuksia. Pääsykokeiden kautta tapahtuvasta seulonnasta  hyötyvät niin työnantajat, asiakkaat kuin opiskelijat itse. On vaikea ajatella, että ammatillisen koulutuksen reformin keskipisteenä oleva työelämä- ja asiakaslähtöisyys toteutuisi, ellei jo opiskelijavalinnassa oteta huomioon potilas- ja asiakasturvallisuutta ja palveluiden laadun näkökulmaa.  

Kun pääsykoetestauksia oltiin poistamassa vuonna 2015 ministeri Krista Kiurun ja ministeri Jukka Gustaffsonin  johdolla, kritisoitiin aiottua uudistusta voimakkaasti. Sen toimimattomuus huomattiin heti. Nyt keskustelun edelleen jatkuessa ja kokemusten puhuessa karua kieltään, on ministeri Grahn-Laasonen kertonut muutama päivä sitten  palauttavansa nykyisen hallituksen aikana lähihoitajakoulutuksen soveltuvuustestit takaisin. Annan täyden tukeni aikeelle. Toivottavasti tämä tulisi koskemaan myös ammattikorkeakouluja eli sairaanhoitajakoulutusta, joissa useammissa pääsykokeet on kuitattu opettajien haastatteluilla. Luonnollisesti tämä vaatii lisärahoitusta.

Aivan yhden tekevää kokonaisuudessa ei ole myöskään opiskelu heidän kohdalla, jotka eivät tule soveltumaan ammattiin. Yhden tutkinnon hinta yhteiskunnalle on 27.000 euroa. Pääsykokeiden palauttamisen yhteydessä on puhuttu myös, että tarvitsemme lisää keinoja puuttua opiskelun aikana esiin tulevaan, alalle soveltumattomuuteen. Vuonna 2011 yksin lähihoitajakoulutuksen keskeytti 25 prosenttia opiskelun aloittaneista. Suuri huoli on ollut kasvavat mielenterveys- ja päihdeongelmat niin sote-alan opiskelijoiden kuin työntekijöidenkin keskuudessa.

On helppoa yhtyä samaan rintamaan puhumaan pääsykoetestauksien palauttamisen puolesta. Olen käynyt henkilökohtaisesti kahdet päivän testaukset läpi hakiessani ensin lähihoitajakoulutukseen vuonna 1995 ja sairaanhoitaja AMK koulutukseen vuonna 2001. Molemmista jäi kuva läpileikkaavasta testistä, joka ei varmasti paljasta kaikkea mutta antaa paljon pohjatietoa opiskelijan resursseista opiskella itselleen sosiaali- ja terveyshuollon ammattitutkinto.

Aivan oma kirjoituksen aiheensa sen sijaan olisi sote-alalla karsitut lähiopetustunnit, jotka tuottavat lisäpainetta muutenkin jaksamisen kanssa taistelevalle kenttäväelle. Myös tätä huolta on nostettu esiin viime päivinä. Aivan kaikissa tapauksissa reformin sinänsä hyvä ajatus työpaikoille siirrettävästä oppimisesta ei ole soveltuva.


 

Kunnallispoliittinen arki on jälleen käynnistymässä.

Kohdallani ensimmäinen kokous oli viime maanantaina, kun Hollola-Hämeenkosken yhdistysmishallitus kokoontui ottamaan kantaa alueelliseen soteen sekä jatkamaan yhdistymisvalmisteluita. Toki alueellisen sote-tuottajaorganisaation muodostaminen on työllistänyt minua pitkin kesää etenkin ajatuksentasolla.

Viime keväänä käynnistettiin vihdoin Päijät-Hämeessä (mukaan lukien kaikki nykyisen kuntayhtymän kunnat myös maakunnan ulkopuolelta) poliittinen keskustelu tulevaan sotelakiin valmistautumisesta. Ohjausryhmään kutsuttiin nykyisen kuntayhtymän kuntien poliittista johtoa. Ohjausryhmän päälle kasattiin työrukkaseksi työvaliokunta, johon valittiin kustakin kunnasta yksi edustaja. Minulla oli ilo saada edustaa työvaliokunnassa paitsi kotikuntaani Hollolaa myös perusterveydenhuollon näkökulmaa Oivan lautakunnan puheenjohtajana.

Arvioiden mukaan vuoteen 2040 maamme verotulojen kasvu on ainoastaan seitsemän prosenttia. Kuitenkin hoidon piiriin tulee kuulumaan ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä. Yhtälö on erittäin haasteellinen, muttei millään tavalla yllätyksellinen. Väestön ikääntyminen Suomessa, jopa Euroopan tasolla radikaalilla tavalla, on ollut tiedossa jo pitkään. Järjestelmämme kantokyvyn heikkous on ollut tunnistettuna niin ikään jo kauan. Sen sijaan talouden heikot näkymät ovat lisänneet paineita oleellisesti.

Työvaliokunta aloitti työnsä keväällä ja tällä viikolla esiteltiin kuntien johdolle perussopimusluonnos uuden kuntayhtymän perustamista varten. Työ Päijät-Hämeessä ei kuitenkaan ole loppu - se on itse asiassa vasta alussa.

Nyt tehdyllä pohjatyöllä ja esityksellä haettiin paitsi keskusteluyhteyttä myös yhteistä tahtotilaa sille, että haluamme pitää oman sote-tuotantoalueen täällä Päijät-Hämeessä myös jatkossa.

Asiantuntijoista koostuneen selvitystyöryhmän esityksen mukaan maassamme olisi jatkossa 9 - 12 sote-tuotantoaluetta, joka käytännössä tarkoittaa sairaaloiden pudotuspelin alkamista. Haluammeko me olla mukana tässä joukossa vai emme, se on täysin kiinni omasta tahtotilastamme. Itse näkisin erittäin tärkeänä, että näytämme haluavamme ja pystyvämme jopa laajentamaan omaa tuotantoaluettamme nykyisestä.

Monien variaateioiden jälkeen on Päijät-Hämeessä päädyttiin esittämään, että uusi organisaatio muodostuisi nykyisen Päijät-Hämeen kuntayhtymän perustuksille mutta organisaatio ja toimintatavat tultaisi uudistamaan. On enemmän kuin järkevää, että uuteen organisaatioon kootaan maakunnan parhaat johtajat, parhaat toimintamallit sekä monipuolisia tehtäviä tarjoava organisaatio. Täten myös vanhojen osaajien säilyttäminen ja uusien saaminen käytännön kentille on turvatumpaa. Kilpailu heistä ei varmasti tule tulevaisuudessa vähenemään.

Tavoite on yhdestä isosta tuottajaorganisaatiosta on haasteellinen. Tarkoituksena on yhdistää niin Lahden ja Heinolan kaupungin kuin Oivan ja Aavankin toiminnot yhteen ja samaan organisaatioon yhdistäen erikois-ja perusterveydenhuolto sekä sosiaali- ja perusterveydenhuolto. Tätä kokonaisuutta kutsutaan täydelliseksi integraatioksi, jollaista ei aiemmin tiettävämmin ole maailmassa tehty.
 
Työvaliokunnan tämän viikkoisesta esityksestä ovat tällä hetkellä irtisanoutuneet Heinola ja Sysmä. Muut kunnat ovat jatkamassa valmistelutyötä. Työ jatkunee eteenpäin virkamiesten ja poliittisen johdon tiivillä yhteistyöllä. Tätä toivon henkilökohtaisesti, sillä vain siten on mahdollista lisätä alueella vallitsevaa, ontuvaa luottamusta. 

Tulevaisuudessa mikään kunta yksin ei tule käyttämään valtaa tehokkaasti, vaan sen tekevät vahvat maakunnat.  Mitä yhtenäisempänä sen esiintyy, sen varmemmin myös sen ääni tullaan kuulemaan. Onko meillä varaa olla käyttämättä tätä mahdollisuutta? Omasta näkökulmastani politiikka on tarjonnut viimeisen kahden vuoden aikana ja tulee tarjoamaan myös jatkossa yllin kyllin paikkoja käyttää rohkeutta ja uudistuskykyä - jos meillä on halua niitä käyttää?

Sosiaali- ja terveydenhuollon budjetti vie kunnan varoista liki 60 prosenttia. Uuden lain siirtäessä tämän vallan ja vastuun uusille itsehallintoalueille on päin selvää, että niissä päättävissä pöydissä on syytä olla mukana. Nyt on siis mielestäni aika irroittaa ote lillukan varsista. Valmista organisaatiota ei meillä tule olemaan vuosiin, mutta jostain pitää aloittaa. Uskon, että ministeri Rehula kuulee mielellään vahvaa signaalia kotimaakunnastaan.