Lapsen paras paikka on kotona?

Olen ollut äitinä reilut seitsemän vuotta. Tuona aikana olen selannut monia äitien (ja isien) nettipalstoja niin facebookissa kuin eri lehtienkin ylläpitämillä keskustelupalstoilla. On selvää, että suurimmat tunnekuohut syntyvät, kun väitellään mikä on lapsen edun kannalta paras paikka (koti, päiväkoti vai perhepäivähoito) ja minkä ikäisenä hoitoon pitäisi siirtyä.

Uskon vakaasti perheiden osaavan päättää mikä heidän lapsilleen on oikein ja parasta enkä sen vuoksi ota kantaa perheiden ratkaisuihin. Erikseen ovat ne lastensuojelulliset tilanteet, jolloin yhteiskunnan tukiverkoston on huolehdittava lapsen edusta.

Olimme eilen sairaanhoitajaehdokkaiden kanssa maakuntakiertueella. Tällä kertaa kävimme Heinolassa ja Hartolassa. Heinolassa saimme kysymyksiä soten lisäksi muun muassa tasaveromallista, energiapolitiikasta sekä kivihiilen käytöstä. Yksi kysymys koski ehdokkaiden kannanottoa subjektiivisen päivähoito-oikeuden osittaiseen rajaamiseen. Keskusteluun subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta liittyy myös kodinhoidontuen jakaminen jatkossa molemmille vanhemmille.

Koska haluan arvostaa perheiden valinnanvapautta kaikissa tilanteissa, en ole innostunut hallituksen aikeista kodinhoidontuen jakamisesta isälle ja äidille. Muutos ei tule vastaamaan alkuperäiseen tarpeeseen eli naisten palkkatasa-arvon ja työllistymisen parantumiseen äitiyden kustannusten jakautuessa.  Jos haluamme puuttua kustannuksiin, ne pitäisi siinä tapauksessa siirtää kokonaan valtiolle. Tällöin lapsen syntyminen ja siitä aiheutuvat kustannukset ei olisi taakkana pienille yrityksille. Siitä aiheesta kirjoitan myöhemmin.

Puheet subjektiivisen päivähoidon rajaamisesta sekä kodinhoidon tuen jakamisesta liittyvät hallituksen linjauksiin. Käytännössä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisella tarkoitetaan tilanteita, joissa lapsen vanhemmat tai toinen vanhemmista on äitiys-, isyys- vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella. Pidän keskustelua näiltä osin tarpeelllisena.

Opetusministeriön lausuntotiivistelmässä todetaan, että lasten päivähoitoa koskevien säädösten uudistamistarve sekä hallinnonalasiirto ovat olleet esillä jo usean hallituksen aikana. Ne on nostettu esiin muun muassa Matti Vanhasen toisen hallituksen (hallitusohjelma 19.4.2007) ja Mari Kiviniemen hallituksen (hallitusohjelma 22.6.2010) ohjelmissa. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen liittyy oleellisesti nykyisen hallituksen rakennepoliittiseen ohjelmaan sekä kestävyysvajeen kuromiseen. Aiotun muutoksen toinen osa on blogin alussa mainittu kotihoidon tuen jakaminen. Huomionarvoista on, että subjektiivisen oikeuden muutos koskisi vain kunnallista päivähoitoa.

Hallituksen aikeita rajauksiin ovat  vastustaneet niin MLL kuin lastentarhanopettajienliittokin. Lastentarhanopettajat vetoavat lapsivaikutusten arviointiin ja siihen, että jokaisella lapsella tulee olla oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Lisäksi huolta on kannettu siitä, miten repaleinen hoitopolku vaikuttaa lapsen sosiaaliseen kehittymiseen. 

Kunnan kannalta tilanne on kaksipiipuinen. Päivähoito-oikeuden rajaaminen saattaa helpottaa päiväkotien paikkaruuhkaa, mutta toisaalta rajaaminen aiheuttaa valtionosuuksien menettämisen. Säästöiksi on laskettu 20 miljoonaa euroa.  Arvioitu menetys kunnilta on noin 7 miljoonaa euroa vuodessa (vanhan laskukaavan mukaisesti). Mikäli hoitopaikkoja ei riitä työssäkäyville vanhemmille, tarjoaa tämä yhden ratkaisun asiaan.

Mitä taas tulee kodinhoidontuen jakamiseen säästöiksi on laskettu reilut 23 miljoonaa euroa edellyttäen, että isät ryhtyvät käyttämään vapaata suunnitellusti. Pidän laskelmia ristiriitaisena. On arvioitu, että uudistuksen toinen osa, kotihoidon tuen jakaminen äidin ja isän kesken, aiheuttaa kunnille lisämenoja 145–250 miljoonaa euroa. Lisämenojen loppusumma tulee  oletuksesta, että lapset joudutaan viemään aiemmin päiväkotiin. Missä kohdassa säästö on nähtävissä? Lisäksi esitetyt muutokset tulevat myllertämään kunnan toiminnallisuutta suuresti. 

Mitä mieltä olen asiasta?

Olen sitä mieltä, että subjektiivisesta päivähoidon tuen rajaamisesta  tulee käydä keskustelua, mutta perheiden moninaiset tilanteet on syytä huomioida. Koska ongelmamme maassamme ovat rakenteellisia, tulee myös ratkaisujen olla rakenteellisia. Onko tämä muutos oikeasti yksi sellainen?

Minulla on omakohtaista kokemusta subjektiivisen päivähoito-oikeuden käyttämisestä. Sitä ei ole mitään syytä salata. Ensimmäinen lapsemme oli ehtinyt aloittamaan päivähoidon toisen poikamme syntyessä. Kuopuksella oli alusta lähtien runsaasti ongelmia, kuten todella sitkeä ja vaativa korvakierre sekä vaikeat ruoka-aineallergiat. Näiden myötä kotonamme valvottiin ja huudettiin liki 1,6 vuotta. Meillä oli ja on edelleen erittäin ohuet turvaverkot eikä apua ollut saatavilla.  

Ensimmäiset kuukaudet kuluivat kantaessani  sylissäni huutavaa lasta 12 tuntia päivässä vanhemman lapsen istuessa sohvalla katsoen lastenohjelmia. Emme voineet liikkua kotoa minnekään. Tarinamme on yksi esimerkki moninaisista tilanteista, joissa tietysti toimiva kunnan apu olisi ollut yksi ratkaisu. Silloin, joitain vuosia sitten tätä mahdollisuutta ilman lastensuojelun asiakkuutta ei ollut. Tämän kokemuksen perusteella minulla on myös rohkeutta sanoa, ettei koti ole aina lapselle paras paikka.
Väitän, että esikoisen mahdollisuus olla hoidossa 12 päivää kuukaudessa tekivät hänelle erinomaisen hyvää. Se auttoi henkisesti myös minua, jonka aika ja kyvyt eivät riittäneet antamaan esikoiselle sitä aikaa, jonka hän olisi tarvinnut.

Palaten kantani perusteluun subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta totean: muutoksia tehdessä tulee varmistaa laskelmilla niin perhe- kuin lapsivaikutuksetkin. Samalla tulee käydä keskustelua päiväkotien ylisuurista ryhmistä, yksityisen hoidon kuntatuista tai mahdollisuudesta valita lapsen hoitopaikka myös kuntarajojen ulkopuolelta, läheltä vanhemman työpaikkaa. Lisäksi avoimesta leikkitoiminnasta tulisi tehdä aito vaihtoehto jokaisessa kunnassa.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen tarvitsee rinnalleen toimivaa perhetyötä. Uusi sosiaalihuoltolaki mahdollistaa nyt tämän, mutta nähtäväksi jää miten lain soveltaminen kunnissa käytännössä etenee.

Tähän loppuun haluan myös korostaa, että arvostan perheiden vapautta valita myös toisin. Kukaan päättäjä ei voi sanoa, mikä on lapselle parasta silloin kuin puhutaan normaalista perhetilanteesta eikä sitä mielestäni myöskään valtion tule tehdä. Perheillä tulee olla vapaus valita ja lapsilla tasa-arvoiset mahdollisuudet turvalliseen ympäristöön sekä laadukkaaseen varhaiskasvatukseen.