Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve otti kantaa pari päivää sitten meneillään olevaan soteuudistukseemme toteamalla, että ottamalla mallia Ruotsista vältyttäisiin meilläkin lääkäripulasta.

Paljon puhuttu ja Pälveen esiin nostama Ruotsin malli on monella tavalla edistyksellinen paitsi sen toimivuuden vuoksi, myös asennetasolla. Olen tähän jo aiemminkin ottanut kantaa. Asenne taitaa olla se suurin muutoksen este tässäkin asiassa. Yksityisiä palveluntuottajia pidetään edelleen peikkoina. Osa kritiikistä on toki aiheellista, mutta mukana myös paljon turhia ennakkoluuloja ja tahallistakin väärin ymmärtämistä.

Ruotsin mallissa ei ole eroteltu erikseen yksityistä ja julkista sektoria, vaan tietyillä kriteeristöillä palveluita voi tarjota potilaalle kumpi taho hyvänsä. Asiakkaalla on valinnan vapaus ja kustannus hänelle on sama.

Muutos Ruotsin malliin vaatisi kuitenkin meillä muunkin kuin hallinnollisen rakennemuutoksen. Se edellyttäisi Kelakorvausten poistamisen. Samoin työterveyshuollon roolin pitäisi muuttua takaisin ennaltaehkäiseväksi. Tähän on ottanut kantaa HS:n pääkirjoituksessa Matti Kalliokoski. Hän nimitti nykyistä työterveyshuoltoa työssäkäyvien ohituskaistaksi julkisen sektorin jonossa. Hän on siinä osittain täysin oikeassa. Tämä jos mikä taasen aiheuttaa eriarvoisuutta työssä käyvien ja työttömien kesken, myös kuormittaa työterveyshuoltoa.

Olen aiemminkin herkutellut Ruotsin mallilla ja näen siinä monia hyviä vaikutuksia, jotka on nähtävissä pelkistetysti myös palveluseteleiden käytössä. Terve kilpailu tuottajien välillä on asiakkaan etu. Toki keskusteluun voidaan aina lisätä veroparatiiseissa paistattelevat yksityiset terveydenhuollon tuottajat, mutta entä valinnanvapaus, paremmat sekä toimivammat palvelut?

Lisäksi Ruotsin mallissa huomioitavaa on myös hallinnon yksinkertaisuus. Hallintoon viitaten Ruotsissa maakäräjillä on suora vastuu koko terveydenhuollonjärjestelmästä eli perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon rahoituksesta ja järjestämisestä ylipäätään. Ei monikanavaisia rahoituksia eikä hallintohimmeleitä.

 Se mikä tekee soteuudistuksesta ja sen onnistumisesta Suomessa niin valtavan tärkeän onnistuakseen monen muun asian rinnalla, on ensi vuoden alusta voimaan tuleva EU:n potilasdirektiivi. Potilasdirektiivi vahvistaa potilaan oikeuksia ja edellytyksiä saada hoitoa toisessa jäsenvaltiossa. Direktiivi hyväksyttiin EU:n neuvostossa 28.2.2011, ja se tuli voimaan 24.4.2011. Jäsenmailla on 30 kuukautta aikaa siirtää direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöään. Se edellyttää Suomessakin lakimuutoksia. Voimaan se nimittäin tulee ensi vuoden alusta.

 Mitä tämä direktiivi suomeksi tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että jokaisella EU:n kansalaisella on oikeus hakea terveydenhuollon palveluita missä tahansa EU/Eta-valtiossa sekä Sveitsissä. Lisäksi äkillisissä sairastumisissa ulkomailla hoito korvataan samalla tavalla kuin Suomessakin tapahtuva hoito potilaalle korvataan. Direktiivissä on tosin sisällä mahdollisuus, että valtio voi velvoittaa potilaan hakemaan hoidollen lupa kiireettömissä tapauksissa tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Mitä tämä käytännössä aiheuttaa? Se aiheuttaa sen, että terveydenhuoltojärjestelmämme on oltava niin hyvä, että ulosvuodoilta säästytään. STM:n sivuilla mainitaan tällä hetkellä, että .."lausuntokierrokselle lähteneessä lakiluonnoksessa ehdotetaan korvausmallia, jossa ulkomailla saatu hoito rinnastettaisiin Suomessa pääsääntöisesti yksityiseen terveydenhuoltoon. Jos potilas matkustaisi ulkomaille hakemaan hoitoa, hoidon kustannuksista maksettaisiin potilaalle niin kutsuttu Kela-korvaus samalla tavoin kuin Suomessa yksityisen terveydenhuollon käytöstä. Jos potilas kuitenkin sairastuisi ulkomailla yllättäen ja tarvitsisi kiireellistä hoitoa, hänen maksettavakseen jäisi useimmiten vain julkisen terveydenhuollon asiakasmaksua vastaava osuus kustannuksista...." Kyse ei siis ole ihan mistä tahansa asiasta, vaan vakavasti otettavasta haasteesta valtakunnan tasolla sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä. Toki on myös mahdollista, että myös Suomeen hakeutuu muista maista potilaita. STM toteaa, että "ulkomailta Suomeen tulevan potilaan on päästävä kunnalliseen terveydenhuoltoon samassa ajassa ja samoin edellytyksin kuin kunnan asukkaiden. Potilas maksaa itse hoidon todelliset kustannukset ja hakee niihin jälkikäteen korvausta kotimaastaan ".

Valinnanvapaus ei tule koskemaan vain EU:n sisäistä liikettä, vaan ensi vuonna valinnanvapaus koskee myös kuntarajoja tietyin ehdoin. Tällöin potilaalla on oikeus valita hoitopaikkansa mistä tahansa terveysasemasta tai sairaanhoidon yksiköstä. Se tuo haasteen myös Päijät-Hämeeseen sekä jokaiselle tuottajalle niin kauan kuin meillä alueellisesti on olemassa erillinen systeemimme. Siksi yksi yhteinen sotealue olisi enemmän kuin järkevä ratkaisu. Tällöin haasteeseen voitaisiin vastata yhdessä.

Mitä nämä kaikki osin erillisetkin muutokset tuovat tullessaan, ovat arvailujen varassa.

On kuitenkin varmaa, että sotea uudistaessa on syytä miettiä hyvin pitkälle kaikki haasteet, joita tiedossa on. Meillä ei ole varaa epäonnistua valtakunnallisesti eikä alueellisesti.

Valinnanvapaus ei ole missään tapauksessa aliarvioitava. Muistan aikoinaan, kun asiakkaille tuli valinnavapaus teleoperaattoriden taholta oman puhelinnumeron säilyttämisestä, vaikka operaattori vaihtuisi. Siihen suhtauduttiin kovin vähättelevästi - ja mitä tapahtui? Nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus, että operaattoriksi valitaan se,  kuka palvelun tarjoaa edullisemmin ja laadukkaammin....

Lähteenä käytettyjä linkkejä:

Lue Pälveen kannanotto: http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4riliiton%20p%C3%A4lve-4287

Hesarin pääkirjoitus aiheesta: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1353081856702?jako=dea9eb5599db4d8da2d8a7be84359d37

EU:n potilasdirektiivi: http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=42734&name=DLFE-15566.pdf

Lenita Toivakka kirjoitti hyvän artikkelin peruspalveluista muutama päivä sitten (http://www.kokoomus.fi/ajankohtaista/?x1468061=6007480). Olen täsmälleen samaa mieltä Lenitan kanssa siitä, että moni suomalainen perhe tai yksinhuoltaja toivoisi enemminkin apua kotiin kuin korotuksia sosiaalietuuksiin.

Perustelen omaa kantaani paitsi omilla kokemuksillani myös monen muun suusta kuulleillani tarinoilla. Osa heistä on kertonut tarinansa häveten, osa vannottanut, etten kerro kenellekään. Muutama on rohkeana astunut esiin kokemuksiensa kanssa. Yhä useamman pitäisi tehdäkin niin. Itse en ainakaan hätkähdä minkäänlaisia kertomuksia.

Vanhemmus ei tänä päivänä ole kaikille helppo rasti. Äidin tai isän tai pahimmassa tapauksessa kummankin väsyminen on tässä maassa täysi tabu. Pidetään vähintäinkin epäsoveliaana valittaa väsymystään saati myöntää, ettei vauva-arki ollutkaan sitä mitä oli kuvitellut. Puhumattakaan siitä, että myöntäisi omaan lapseen rakastumisen vieneen lähes vuoden päivät.

Nämä kaikki ovat asioita, jotka eivät minua hätkäytä. Olen itse rämpinyt läpi kummankin poikani kohdalla raskaat vauva-ajat. Tiedän miltä tuntuu nukkua 1,5 vuotta vain neljä tuntia vain tunnin pätkissä. Tiedän miltä tuntuu kuunnella joka ikinen päivä allergisen lapsen huutoa 12 tuntia päivässä seitsemän kuukauden ajan. Tiedän miltä tuntuu katsoa vauva-ajan valokuvia muistamatta ensimmäisestä vuodesta tuon taivaallista. Tiedän myös miltä tuntuu, kun ei jaksaisi aamulla herätä uuteen päivään. Tiedän, että on normaalia joutua välillä lähtemään ulos puhaltamaan suurimpia höyryjä ulos. Tiedän miltä on joutua keskelle väittelyä kestovaipoista, purkkiruuista, tutin syöttämisestä ja kestoimetyksestä. Mutta mitään näistä asioista ei saisi sanoa ääneen. Se ei ole hyväksyttävää, koska minua kuitenkin on siunattu terveillä lapsilla ja olen heidät itse tänne toivonut.

Nämäkin asiat ovat totta ja olen heistä iki kiitollinen. Elämä vain ei ole niin mustavalkoista.

Koska olen luvannut olla toiminnassani läpinäkyvä, haluan myös puheissani toteuttaa sitä samaa. Vanhempien uupumus on yksi läheisimpiä aiheita minulle monine nyansseineen. Silloin kun itse olisin apua tarvinut, en sitä kunnalta saanut. Meidät olisi ohjattu lastensuojelunpiiriin, jonne en kuitenkaan katsonut meidän kuuluvan. Olisin tarvinnut henkistä tukea, kannustusta ja ehkä muutaman tunnin levon päivässä. Sitä en kuitenkaan voinut meidän tilanteessa saada.

Moni muu meidän ohella tarvitsisi apua vauva-arjen opetteluun sekä apua vanhemmuuteen kasvamiseen. Yksin tai pariskuntana. Pientä tuuppausta ja tukea muutaman kuukauden ajan. Ammoin kunnalliset kodinhoitajat leikkivät lasten kanssa, antoivat pientä siivousapua ja saatoivatpa leipasta sämpylätkin. Kuulostaisi liian hyvältä ollakseen totta, eikö?

Näihin kaikkiin ym. seikkoihin kunnallinen kodinhoitaja olisi korvaamaton apu. Väsynyt ihminen on joskus liian väsynyt hakemaan apua. Neuvolassa - tiedän itse, harvemmin tulee väsymyksestä avauduttua. Syystä tahi toisesta.

Kotiin tuotu apu ja tuttu kontakti myös auttaisi ammattilaisia olemaan paremmin tilanteen tasalla, mikäli avun tarve onkin ennakoitua isompi. Suurinosa selviää haasteista, mutta joidenkin kohdalla yksinjääminen on liian raskas taakka. Ja minusta yksikin on liikaa. Tiedätte mitä tarkoitan. uskon myös, että kunnallisella kodinhoidolla voitaisiin myös jonkin verran tukea lasten kotona hoitamista kunnallisen päivähoidon vaihtoehdon sijasta.

Lapsiperheet eivät toki ole ainoat, jotka kodinhoitajista hyötyisivät. Tätä kokonaisvaltaista apua tarvitsisivat myös vanhukset kotona selviytymisen tueksi, vammaiset ja ehkä myös mielenterveyskuntoutujat. Kunnalliset kodinhoitajat pitäisivät minun mielestäni nähdä yhtenä tärkeänä osana ennaltaehkäisevää työtä.

Mutta. Tiedän. Seuraava kysymys lienee, mistä löydät siihen rahat? Niin. No, se onkin sitten jo eri juttu. Sen kyllä muistan, että Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmaan tavoite "parannetaan lapsiperheiden mahdollisuuksia saada kotipalveluita" oli jo kirjattu. Mutta mitä sen eteen on tehty?