Keitäs tyttö kahvia!

  Luin männä viikolla Elina Talvitien kirjan keitäs tyttö kahvia. Se kertoo politiikassa toimivien naisten mietteitä omasta urastaan. Kirja oli mielenkiintoinen ja täynnä noin 30 naisvaikuttajan omakohtaisia kertomuksia oman tiensä onnistumisista ja pettymyksistä nimenomaan naisen näkökulmasta. Olisin kaivannut vielä hieman lisää pohdintaa siitä, mitä naiseus oikeastaan politiikassa tarkoittaa ja merkitsee.

Tulin valituksi viime syksynä ensimmäisellä yrittämälläni Hollolan kunnanvaltuustoon. Kokoomuksesta naisehdokkaista sisään valtuustoon pääsi vain kolme naista, joka oli yllättävää. Hollolan kaikista 43 valtuutetusta naisia on 16. Heitä eniten on keskustan valtuustoryhmässä (viisi).

Ikätovereitani ja samassa elämäntilanteessa olevia pienten lasten äitejä valtuustossa on sitäkin vähemmän. Vaalien aikaan oli myös havaittavissa, että heitä on myös kohtuullisen vaikea löytää ehdokkaaksikaan, ainakin Hollolassa. Tämä on sinänsä harmillista, sillä valtuustoissa käsitellään runsaasti perheisiin liittyviä asioita ja nyt jos koskaan olemme tekemässä monia rakenteellisiakin uudistuksia siksi, että tulevilla sukupolvillamme, lapsillamme ja lapsen lapsillamme, olisi hyvä ja turvallinen kunta elää ja kasvaa.

On totta, että ruuhkavuosissa hurjastelevat nuoret äidit joutuvat tasapainottelemaan kodin ja työn välillä samalla kun itsellekin pitäisi löytää aikaa. Ehkä siihen liittyen politiikassa mukana oleminen saa jokus aikaan kiperiäkin kommentteja sivusta. Omalle kohdalleni ovat tulleet muun muassa seuraavat kysymykset: "kuka sun lapsia hoitaa, kun istut kokouksissa?", "miksi et ole enemmin kotona, kun lapset kasvavat niin pian ja lapsuus menee ohitse?", "ehtisithän sinä myöhemminkin". Muutamia esimerkkejä lainatakseni. Tuntuu välillä, ettei nainen ole politiikassa oikein koskaan oikeaan aikaan. Joko olet liian nuori tai sitten olet jo liian vanha.

Mitä sitten tulee naiseuteen politiikassa, on kysymys paljon monitahoisempi ja kiinostavampi. Sari Sarkomaa kertoo kyseisessä kirjassa, että nuoria naisia paapotaan, koska tiedetään heidän keräävän ääniä. Iän karttuessa ja mukautuvaisuuden matkan varrella muuttuessa, myös suhtautuminen ja kohtelu muuttuu. Joutuvatko naiset siis käyttämään enemmän kyynärpäätään (tai jotain muuta) pärjätäkseen pukumiesten porukassa saadakseen arvostusta, kunnioitusta ja siten myös tietynlaista statusta? Kunnallispolitiikka kun tuntuu vaativan pokkaa, pinnaa, paineensietokykyä, itsetuntoa sekä monenlaisten asioiden suodattamista. Vaarana on paitsi loppuun palaminen myös kovaksi tuleminen. Yhtenä jätkänä mukana olemalla pärjää paremmin. Onko se näin tai pitääkö sen olla näin?

Sari Sarkomaan lisäksi kirjassa omista kokemuksistaan avautuvat muun muassa Tarja Halonen, Anneli Jäätteenmäki ja Mari Kiviniemi. Kirjassa eräs heistä oli havainnut, että miehet tuntuvat kilpailevan keskenään siitä, kuka saa lasautettua nasevimman, mieluummin julkisuudessa siteeratun kielikuvan. Substanssin ja asialinjan valinneet naiset koettavat uudistaa politiikan tekoa, mutta kuivakas asialinja ei kirvoita lööppejä eikä siteerauksia. Kirjassa Mari Kivinemi toteaakin saaneensa 19-vuotiaana eteläpohjalaisen kohteliaisuuden osoituksen: "Sehän puhuu kuin mies".

Anneli Jäätteenmäki mainitsee vastaavasti kirjassa, että nuoret naiset usein kokevat, ettei eriarvoisuutta ole, vaan eteenpäin pääsee omin avuin ja kyvyin, esimerkiksi ilman naiskiintiöitä. ”Sitten jossain vaiheessa huomaa, että vaikka on kuinka hyvä, ei pääse eteenpäin tai ei saa omia tavoitteitaan läpi. Ei tule kuulluksi eikä nähdyksi”. Tässä mielestäni tulee esiin enemmänkin politiikan raadollisuus yleensä ottaen, ei vain naisnäkökulmasta. Yhtenä päivänä olet sisällä ja toisena päivänä ulkona. Tämä tietysti korostuu valtakunnan politiikassa, mutta se on myös hyvin totta kunnallispolitiikassakin. Se on riski jokaisen on otettava ilman, että se saa silti vaikuttaa tehtäviin päätöksiin tai omiin mielipiteisiin.

Kirjan luettuani minusta ei ole kuoriutunut sen isompaa feministiä kuin jo olen, mutta korostan edelleen naisten välisten verkostojen tiivistystä ja yhteistyötä paitsi kuntien sisällä myös yli kuntarajojen. Ymmärrystä siitä, että vaikka saatamme olla asioista eri mieltä me silti tarvitsemme toisiamme. Eva Biaudet kertoo kirjassa näin: "Naiset luottavat liikaa siihen, että asiat ratkaisevat, eivätkä rakenna verkostoa. Älyllisesti voi olla toista mieltä, mutta näin se vain toimii. Ehkäpä tätä voisi soveltaa myös työelämäänkin. Naisvaltaisella hoitoalla toimiessani voin todeta, että meidän pitäisi enemmän ymmärtää sitä, ettemme ole toistemme kilpakumppaneita, vaan joukkovoima on se jolla saadaan asioita muuttumaan.

Tämä blogi on hyvä päättää Jenni Vartiaisen uusimpaan biisiin ja toivotella kaikille mukavaa alkuviikkoa. Kunnalliset luottamustoimet starttaavat pikku hiljaa ihan kokoustenkin myötä, se on syksy ja talousarvioiden aika.

ps. loppuun mainittakoot, että kysyttäessä olenko kertaakaan katutunut lähtemistäni mukaan kunnallispolitiikkaan vastaukseni on en ole. Vaikka tiukkoja tilanteita on jo koettu ja yöuniakin menetetty, en silti ole katunut. Plus ja miinuspuolia vertaillessa olen edelleen reilusti plussan puolella ja siispä kehoitan jokaista blogin lukenutta (NAISTA) jo nyt harkitsemaan, seuraavat vaalithan ovat jo melkein kohta :D