Olispa kiva tehdä työtä, jolla on jokin merkitys

 Alun perin blogini piti ajatuksiani lähinnä perusterveydenhuoltoon ja sen tulevaisuuteen, mutta aiheen muhittelu mielessä jatkuu. Synnytys on siis käynnissä.

Yleisen terveydenhuollon pohtimisen rinnalla olen funtsinut paljonkin omaa alaani sekä yleisesti naisvaltaisen alan ongelmia. Ehkä pohden itsekin tällä hetkellä jonkinlaista urakriisiä, koska 3-kympin kriisistä ei enää voi olla kyse.

Matala palkkaisuus, liiallinen kiltteys, työpahoinvointi, työuupumus, työpaikkakiusaaminen, byrograttinen nokkimisjärjestys, kateus, sitoutumisongelmat ja monet muut ajankohtaiset kipupisteet ovat arkipäivää hoitoalalla. Osa vaiettuinakin.

Taannoin raportoitiin, että perälauta sairaaloissa vuotaa ja pahasti. Minne hoitajat sitten oikein menevät? Ja miksi ihmeessä ne koko ajan valittavat?

Osa heistä suuntaa yksityiselle sektorille (saa esittää palkkatoiveen), osa pääkaupunkiseudulle, osa ulkomaille (jossa puhutaankin palkoissa aivan eri sfääreistä) ja osa vaihtaa alaa tyystin paremman palkan ja parempien työolojen vuoksi.

Mitä me voisimme tehdä? Sen lisäksi, että tarvitsemme parempaa johtamista, hyvinvoivia työyhteisöjä, järkevämmän palkkauksen/ kannustimet, kannustavat työkaverit, toimivat rakenteet, sitouttavia työnantajia sekä riittävät resurssit tarvitsemme myös PERKELE- henkeä.

Melko monet ikäiseni ystävät suhtautuvat hoitoalaan kunnioittavasti. Olen kuulut muutamastakin suusta, että " voi kun minäkin voisin tehdä työtä, jolla on merkitystä". Mitä siihen vastataamaan? Usein miten vastaus menee tyyliin "kukaan hullu ei tälle alalle ala", "niin varmaan joo.." tai jotain sen suuntaista. On siis selvää, että hoitoalaa arvostetaan, vaikkei se palkassa putkimiehille, remppareiskoille ja monille muille pärjääkään. Mutta onko työmme MERKITYS meiltä itseltämme kadoksissa?

Suomalaisten (erityisesti sairaanhoitajien) hoitajien palkka ei euroopan vertailussa pitkälle pötki. Matalampi ostovoima lienee ainoastaan itäblokin maissa Suomeen verrattuna. Parhain se on Iso-Britanniassa. Norjassa sairaanhoitajan palkka on lähes kolminkertainen. Yleensä sopimuksiin kuuluvat myös asumisedut, puhelinedut, lomalennätykset, pitkät palkalliset lomat sekä erinäiset harrastusedut. Onko siis ihme, että sisaria ja veljiä valuu meiltä ulos. Taanoin käydessäni Ruotsissa vierailulla, kertoi ystäväni Ruotsin ”tyylistä”. Siellä uudet valmistuneet hoitajat olivat kieltäytyneet tulemasta töihin, jos peruspalkka ei noussut tietylle tasolle.

Olisiko se mahdollista saavuttaa Suomessa jo lähivuosina? Entä barrikaadeille nouseminen kiireen vuosi potilaiden saaman huonon hoidon vuoksi? Entä barrikaadeille nouseminen työuupumisen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle suuntaavien toimisisarien –ja veljien puolesta? Entä barrikaadeille nouseminen, että saisimme osaksemme asiallista kohtelua myös muilta alan ammattilaisilta?

Kuitenkaan suurikaan palkka ei tuo meille sitä arvostusta mitä kaipaamme. Koska ratkaisun siemen on meissä itsessämme. Usein juuri me itse teemme itsemme surkeiksi, ala-arvoisiksi ja kutsumuksesta eläviksi nöyristelijöiksi. Ei sen tarvitse olla niin! Sen ei pidä olla niin! Meidän pitää pitää itsestämme ääntä. Meidän pitää muodostaa vahvoja liittoja, ei toisiamme vastaan vaan toistemme puolesta. Kukaan ei tee sitä puolestamme. Ja tässä piilee moneen ongelmaan ratkaisu. Myös palkkaan. Uskon ja luotan uuteen hoitajasukupolveen, joka valmistuu keskelle unelmatilannetta. On vara valita, kilpailuttaa ja vaatia. Me vanhemmat olemme ilmeisesti liian kilttejä, nöyriä tai loppujen lopuksi laiskoja. Menkää nuoret ja tehkää aloite, eiköhän me konkarit seurata perässä. Minä ainakin lupaan tehdä niin. Yhdessä teidän kanssanne.

Ohessa on tämän tekstin innoittajana toiminut Nelson Mandelan virkaanastujaispuhe – tai ote siitä. Tämän kun meistä jokainen sisäistäisi ja sen jälkeen toimittaisiin, niin meillä olisi mahdollisuudet vaikka mihin.

Syvin pelkomme ei ole heikkous ja riittämättömyys.
Syvin pelkomme on, että olemme mittaamattoman voimakkaita.
Ei pimeytemme pelota meitä, vaan valomme.
Kysymme itseltämme: kuka minä olen olemaan älykäs, upea, lahjakas, mahtava?
Tarkemmin ajatellen, miksi et olisi?
Itsesi vähätteleminen ei hyödytä maailmaa.
Ei kannata yrittää kutistua pieneksi, jotta toiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi seurassamme,
siinä ei ole mitään valaistunutta.
Meidät on kaikki tarkoitettu loistamaan, kuten lapset tekevät.
Ja kun annamme valomme loistaa, annamme tiedostamattamme luvan muille ihmisille tehdä samoin.
Kun vapaudumme peloistamme, läsnäolomme vapauttaa automaattisesti toisetkin.

  ps. lisää hoitajapulasta Tehyn tarjoama näkökulma.. http://www.tehy.fi/medialle/tiedotteet/?x62398=22396855 onko tässäkään systeemissä sitten mitään järkeä?