Se, joka toiselle kuoppaa kaivaa tippuu sinne itse!

MLL (Mannerheimin lastensuojeluliitto) nosti julkiseen keskustelun, että päiväkodeissa on tutkitusti päivittäistä kiusaamista. Jota tosin ei vain välttämättä tunnisteta sellaiseksi. Esimerkkinä MLL nosti esiin sosiaalisista kanssakäymistilanteista ulkopuolelle jättämisen. Lasta ei oteta leikkiin, ei mukaan vuorovaikutukseen eikä kukaan toinen lapsi ole kiinostunut kiusatun asioista. Artikkeli sai aikaan mujahduksen sydämessä.

Vierasta tämä tosin ei ole. Jo hyvinkin pienet lapset osaavat olla ovelia ja käsitellä muita lapsia psykologisesti paljon viisaammin kuin toiset. Vuorovaikutustaidot kun ovat vasta kehittymässä. MLL toteaa, että pitkään jatkuessaan tämä johtaa sosiaaliseen syrjäytymiseen, jonka malli helposti siirtyy päiväkodista myös koulumaailmaan. Allekirjoitan väitteen.

Ilmiö ei työpaikallakaan ole vierasta. Vaikka periaatteessa kiusaamisen tunnusmerkit eivät täyty, on sosiaalisella syrjäyttämisellä oma paikkansa. Kuppikunnat ja niiden oma sisäinen hierarkiansa sekä sanomattomat säännöt hallitsevat työpaikkoja jos toisiakin. Näitä on hyvin hankala havaita esimiestasolla, koska niistä ei puhuta. Kuppikunnilla on omat kriteerinsa "jäsenistölleen" ja oma toimintatapansa, jonka tavoitteena on vahvistaa kippukuntaan kuuluvien sisäistä yhteenkuuluvuutta. Tavat tuntuvat usein olevan "kuin päiväkodista". Yllättävää?

Omasta mielestäni työpaikoille tarvitaan yhä enemmän yksinkertaisesti vuorovaikutuskoulutusta, mutta myös suvaitsevaisuuskasvatusta. Vaikka tarkoituksena ei olekaan olla "kaikkien kaveri" tai että kaikki olisivat työpaikoilla "yhtä suurta perhettä" on silti sosiaalinen syrjäyttäminen eri asia.

Olen muutamia kertoja omalle työpaikalleni ehdottanutkin yksinkertaista luonneanalyysikoulutusta. Sinänsä idea on yksinkertainen, mutta tehokas. Olen kerran ollut kuuntelemassa Riitta Saarikankaan luentoa kyseisestä aiheesta. Luennolla teimme yksinkertaisen testin, jonka mukaan porukkamme jakautui neljään eri väriin luonteen perusteella. Sen jälkeen Riitta hyvin avaavasti kävi läpi erilaisia tilanteita; "jos sinä olet keltainen ja pomosi punainen niin..." "jos sinä ole vihreä ja puolisosi keltainen niin...". Esimerkit toivat ymmärrystä siihen, että me olemme erilaisia persoonia, meillä on omat tapamme viestiä ja ilmaista itseämme ja harva lopulta on läpeensä paha tai ilkeä. Vaikka niitäkin tyyppejä tietysti on.

Lisäksi esimiehillä on loppujen lopuksi aika vähän välineitä (tai kiinostusta) käsitellä työpaikoilla kiusaamistilanteita. Lieneekö saman koulutuksen tarve myös päiväkodeissa ja kouluissa? Yleensä tilanteet raukeavat huonoimmalla tavalla. Kiusattu vaihtaa päiväkotia, koulua tai työpaikkaa. Kiusattu vetäytyy seinäruusuksi. Tai riistää henkensä. Ei ehkä yleisintä, mutta näitäkin tapauksia on. Jos ei nyt Enkeli-Elisana niin muina kylläkin. Kun kiusattu vaihtaa työpaikkaa, pomo pääsee huokaisemaan helpotuksesta mutta ongelma vain pahenee. Uudet uhrit, uusi väsytystaistelu. Kukaan ei puutu, kukaan ei pysäytä, kukaan ei uskalla. Tai sanotaanko harva. Liian harva.

Tärkeää koko kiusaamisessa, oli se millaista tahansa ja missä tahansa, ovat asenteet. Alle kouluikäiselle ja vanhemmallekin, ovat vanhempien asenteet hyvin ratkaisevia. Oma 4- vuotiaani kuuntelee korva tarkkana juttujani ja seuraa tekemisiäni. Apinoi. Ja apinoi myös muita. Tämän ikäisten leikki vaatii vanhempien seuraamista ja ohjaamista kohti rakentavaa vuorovaikutusta. Päiväkoti-ikäisillä eikä hieman vahemmillakaan ole vielä välineitä ratkaista ongelmia täysin yksin. Vanhempien pitää seurata ja tarvittaessa ohjata. Samaa odotan päiväkodilta. Muuten vahvimmat ottavat vallan ja kierre on alussa. Vanhempien ihmisten kohdalla ratkaisee koko muun työyhteisön asenne, joka lähtee esimiehestä. Onko kiusaaminen tai sosiaalinen ulosjättäminen meillä hyväksyttävää?

Kuten MLL:n esimerkki osoittaa, kiusaaminen ei välttämättä ole aina kovin helposti haivattavaa. Itse olen saanut koko ikäni kuulla äänestäni. Sen kovuudesta ja kuuluvuudesta. Sinällään se ei kuulosta vakavalta, mutta sitä se on ollut. "tunnistin sinut äänestä" tai "kuulee, että olet taas tullut töihin", "sinut ainakin kuullaan", ovat ehkä pieniä juttuja, mutta ne silti aina (vähän) pistävät. Olin ala-asteella, kun musiikintunnilla jouduimme yksitellen menemään opettajan luokse ETEEN laulamaan. Hän säesti pianolla. Kohdallani hän antoi laulaa kaksi lausetta ja sanoi "eiköhän tämä sinun kohdaltasi jo riitä". Ja numero oli. Surkea. Siitä lähtien ääneni on ollut minulle kova paikka.Yhä pitäessäni luentoja, huomaan seuraavani ensimmäisten minuuttien ajan ihmisten ilmeitä.

Haaveilen salaa laulutunneista. Jossa saisin rohkeutta, ettei ääneni ole NIIN kamala ja ehkä oppisin sitä hallitsemaankin. Mutta aika ei ole sille vielä valmis.

Pohdiskelu tämän ympärillä on ollut hyvin hedelmällistä. En ole itsekään enkeli ja varmasti olen sanonut tuhmasti sellaisille, jotka eivät ole sitä ansainneet. Mutta yritän kovasti kouluttaa itseäni ja samalla opettaa lapsiani. Hyväksymään erilaisuutta. Asioista voimme olla eri mieltä, mutta kenenkään ulkomuoto tai jokin muu ominaisuus ei saa olla tekijä, joka jättää pois sosiaalisesta kanssa käymisestä.

Toivoisin lisää julkisia ulostuloja palstametrien hallitsijoilta. Kiusattuja kyllä on, mutta entä kiusaajia? Kuka myöntää "julkuista" ensimmäisenä olleensa kiusaaja ja häpeävänsä sekä katuvansa tekoaan? Näitäkin taatusti on. Kuten sanoin, esimerkki ratkaisee.