Superfoodin pauloissa

  Olen tänään tehnyt kolme reissua metsään. Voidaan kai syyllä todeta, että minuun on iskenyt superfood-hulluus. Mustikkaa on valtavasti ja ne ovat ISOJA. Samoin on lakkaa. Marjat tuntuvat pomppivan silmissä päivin ja öin.

Kuten jo olen aiemminkin kertonut, olen yrittänyt juurruttaa intoa metsässä käyntiin myös lapsiini. Olen siinä ainakin toistaiseksi onnistunut.

Tänään pojat olivat taas mukanani. Kun pienet mahat olivat pullollaan mustikoita, vierähti seuraava tovi muurahaiskekoa ihmetellessä. Kyllästymisen iskiessä olikin aika jo syödä eväät. 1½ tuntia reissussa kuitenkin vierähti, eikä unta tarvinut illalla metsästää.Illalla meitä hymyilytti lasten aito ilo ja innostus pieniin ihmeisiin.

Vaikka matkaa kotitalolta reissukohteeseemme olikin noin 100m, tuntui kuin olisimme olleet jossain kaukana poissa. Kotona vielä fiilisteltiin omalla lapsuuteni herkulla, mustikkamaidolla.

Metsä on minun ilmainen terapiani. Usein olen sinne mennyt väsyneenä, kiukkuisena, pettyneenä tai kaipaavana. Joskus kysymyksiä täynnä. Mättäällä tai kannolla istuessa tai marjoja kerätessä pääsen jokainen kerta ihmeelliseen flow- tilaan, jossa en tule enää miettineeksi mitään. Paitsi päässäni virtaa tajunnan merkityksetön virta.

Rouva Jenni Haukio vertasi eräässä haastattelussa omaa kokemustaan luonnossa pyhäksi. Kuulostaa ehkä joillekin naivilta, mutta tiedän mitä hän sillä tarkoittaa. Sitä samaa luonto on minulle. Luonnossa tulee tunne, että elän tässä hetkessä. Juuri tässä ja nyt. Se on tämän hetken oravan pyöräisessä maailmassa käsittämätön tunne. Ei elää tulevaisuutta, ei laahata mennessä, vaan olla juuri tässä. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla järkevästi. Sen vain tuntee. Luonnossa on käsittämätön määrä voimaa.

Panu Pihkala on pukenut kokemuksensa näin :

"...luonto opettaa myös, että minäkään en ole turha. Jos kerran kaikki olemme osa samaa suurta kokonaisuutta ja kaikkien teot vaikuttavat kaikkeen, en minäkään voi olla aivan turha. Tämä pelkohan on nykyajan suurimpia vitsauksia: kun perusyhteisöt ovat hajonneet, ihmiset kokevat, ettei oikein mihinkään voi vaikuttaa. Tätä luonto opettaa, että teoillamme on merkitys – hyvässä ja pahassa. Me olemme sidoksissa toinen toisiimme: meidän on kannettava vastuumme ja suostuttava olemaan myös toisten kannettavina"

Luonnon edessä koen usein olevani juuri osa tätä "suurta kokonaisuutta''. Vuoren päältä huiputuksen jälkeen levittyvä upea laaja maisema tai kirkas ja mittaamaton tähtitaivas. Kummatkin jotain käsittämättömän hienoa. Kokemus on joka kerta nöyryyttä herättävä. Mutta myös voimaannuttava ja rohkeutta antava.

Samaa voi kokea toki muullakin tavalla. Tärkeintä on minusta, että meillä jokaisella on tapa tai paikka purkaa paineita, rentoutua ja ladata akkkuja. Kuunnella itseämme.


Lopetantämän kertaisen blogini Panu Pihkalan ajatuksiin luonnosta:

" Lopuksi, hyvät ystävät, lopusta ja alusta. Luonto kasvattaa meitä kaiken
yhteenkuuluvuuteen: ja luonnossa yhteenkuuluvuuden suuri perusta on kuolevaisuus. Yhden olennon kuolema muuttuu elämäksi toisille. Kaikki on osa suurta kiertokulkua, syntymän ja kuoleman ketjua.

Kukin sukupolvi partioi metsiä vuorollaan: päivä nousee ja laskee, kesä käy talveksi ja vanhat vartiot vaipuvat unholaan. Mutta eivät kokonaan: menneet sukupolvet elävät uusissa pesueissa, jotka keväisin heräävät eloon.

Luonto muistuttaa meitä kuolevaisuudesta, elämän perusosasta: mutta luonto myös todistaa ylösnousemisesta, elämän jatkumisesta. Kylminkin pimeä talvi vaihtuu valoisaan kevään lämpöön. Kun vanha karhu katselee nuoria pentuja, hän voi tuntea haikeutta siitä, että itse on pian väistyttävä: mutta eikö hän ennen kaikkea tunne iloa siitä, että elämä jatkuu? "