Uusi sosiaalihuoltolaki - apua lapsiperheille?

Uusi sosiaalihuoltolaki (HE 164/2014) ja siihen liittyvät hallituksen ehdotukset hyväksyttiin eduskunnassa 12.12.2014 ja Presidentti on hyväksynyt lain tänään. Aika uudistukselle oli enemmän kuin kypsä. Edellinen laki oli vuodelta 1983 ja lienee selvää, etteivät nykypalvelut enää riittäneet vastaamaan perheiden haastaviin tilanteisiin. Myös sosiaalihuollon kokonaisrooli on tänä päivänä hyvin erilainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Kuntien taloudellista kuristamista läheltä seuranneena kaikki uudet velvoitteet, subjektiiviset oikeudet sekä määräykset koettelevat aina sote-lautakuntien budjettipaineita. Silti toivotan tämän lain tervetulleeksi, vaikka takaraivossa jyskyttää ajatus, miten kunnat pystyvät uuden lain mukanaan tuomiin asioihin vastaamaan.

Suurin paine sosiaalihuoltolain uudistamiselle on ollut ennaltaehkäisevien palveluiden tarpeessa. Lapsiperheiden moninaiset elämäntilanteet ja niiden haasteet eivät ole saaneet riittävästi oikea-aikaista tukea. Monet ovat haaveilleet (itseni mukaan lukien)  vanhoja kunnon kodinhoitajia auttamaan tilapäisessä hädässä.  He kun hoitivat samalla kodin, lapset ja äidin henkisen kantin.

Tällä hetkellä palvelut ovat maassamme hyvin sirpaleisia ja asiakkaiden juoksutus "luukulta luukulle" väsyttää tomerimmankin avun tarvitsijan. Liian usein jo pelkkä avun pyytäminen on  kovan kynnyksen takana, erityisesti kun äitien uupumus on edelleen tässä maassa kummallinen tabu.

STM:n valmisteluryhmä korosti lain valmisteluvaiheessa, että on tärkeää huomioida myös globaalit muutokset, ikärakenteen- ja asiakkuuden luonteiden muutokset, kulttuurinen ja etninen moninaisuus sekä arjen ongelmien moninaistuminen. Lain uudistamisessa edetään kolmessa vaiheessa, jossa nyt on otettu ensimmäinen askel eli lain hyväksyminen.  Seuraavassa vaiheessa on tarkoitus tarkastaa sosiaalihuoltoa ohjaavien erityislakien sisältöä ja viimeisessä vaiheessa porautua sosiaalihuollon ja sosiaalihuoltolain rajapintojen sääntelyn tarkisteluun.

Lain yllä mainitut tavoitteet ovat ruhtinaalliset. Tarkoituksena on edistää palveluiden saatavuuden yhdenvertaisuutta, vahvistaa asiakaslähtöisyyttä, muuttaa ajattelua ongelmalähtöisyydestä voimavarakeskeisyyteen sekä siirtää painopistettä korjaavista toimista varhaiseen tukeen. Ei tarvitse olla kovinkaan suuri pessimisti kaivatessaan näiden lauseiden lisäksi konkretiaa. Mitä konkreettisia toimenpiteitä nämä kaikki tarkoittavat? Miten jo nyt valtavassa ammattitaitoisten sosiaalityöntekijöiden pulassa kylpevässä maassa saadaan turvattua edes yksi yllämainituista tavoitteista?

Kuntien rooli kokonaisuudessa on toimia palveluiden järjestäjänä. Palvelut ovat määrärahasidonnaisia oikeuksia, joissa käytetään tarveharkintaa. Tämä herättää edelleen kysymyksen työntekijän ammattitaidon turvaamisesta ja toisaalta myös siitä, miten määrärahoja jaetaan kun kunnan kirstu on tyhjä ja juustohöylää on käytetty jo useita vuosi? Kuka saa ja kuka ei, miten varmistetaan yhdenvertaisuus?

Sosiaalihuoltolain uudistuksessa on saanut paljon huomiota lapsiperheiden palveluiden turvaaminen nimenomaisesti ennaltaehkäisevien palveluiden muodossa. Kotipalveluita koskeva uudistus tulee voimaan jo vuoden alusta ja muu lainsäädäntö ensi vuoden keväällä. Lapsen kiireellistä sijoitusta ja koskevat muutokset tulevat voimaan vuonna 2016. Ensi vuoden alusta lapsiperheiden kotipalvelua on siis lain mukaisesti saatava myös ilman lastensuojelun asiakkuutta silloin, kun se on tarpeen lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Myös synnytyksenjälkeinen masennus sekä sairaudesta johtuva uupuminen on mainittuna annettavien palveluiden esimerkeissä.

Ilman lastensuojelun asiakkuutta on saatavilla jatkossa myös perhetyötä, tukihenkilöitä ja vertaisryhmätoimintaa. Nähtäväksi jää miten toteutuminen tulee tapahtumaan. Selvitykseni mukaan oman kuntani perusterveydenhuollon järjestämisvastuussa olevassa Oivassa on valmius toiminnan toteuttamiseen heti vuoden alusta. Pienemmille paikkakunnille tai ennestään jo tukkeessa oleville perusterveydenhuollon toimijoille tilanne voi aiheuttaa ruuhkahuippuja. Tärkeää olisikin tässä mahdollistaa myös yksityisten toimijoiden käyttäminen esimerkiksi palvelusetelin turvin.

Lakiin sisältyy uutena myös nuorisotakuupalvelu, jossa nuori on oikeutettu saamaan sosiaalityöstä apua niin kauan kuin hän sitä tarvitsee. Tätä varten hänellä on nimetty vastuutyöntekijä.

Kiireellisiin sijoituksiin laki suhtautuu jatkossa nihkeämmin. Ensisijaisesti tullaan tarjoamaan apua kotiin tehostetulla perhetyöllä ja avohuollolla. Poikkeuksena ovat huostaanoton kriteerit täyttävä tilanne perheessä. Tässä korostuu jälleen työntekijän ammattitaito sekä mahdollisuus hahmottaa perheen tilanteen kokonaisuus. Tätä tiukennuksesta on keskustalainen kansanedustaja Paloniemi ehtinyt jo kritisoimaankin.Kiireellisten sijoitusten ehtojen kiristäminen liittyy avopalveluiden osallisuuden kasvattamiseen tähtäämällä myös oikea-aikaiseen perheen auttamiseen ja täten myös kuntien kustannusten suitsimiseen. Kodin ulkopuolelle laitoshuoltoon sijoitettu lapsi maksaa kunnalle helposti 120.000 - 150.000 euroa vuodessa. Perhesijoituksen hinta jää pitkälti alle 100.000e.

Sijoitusten ehtojen kiristämisellä ja painopisteen siirrolla avopalveluihin tavoitellaan useamman vuoden aikana yhteensä 200 miljoonan säästöjä kuntien budjetteihin. Uudistus vaatii ensi vuonna valtiolta 16 miljoonaa euroa ja jatkossa noin 6 miljoonaa vuosittain. Talentian laskujen mukaan kunnat tulevat tarvitsemaan noin 250 työntekijää lisää.

Pidän lain suurimpana riskinä paitsi kuntien heikkoa taloutta myös pätevien ammattilaisten saannin vaikeutta. Työ on raskasta ja usein yhdellä työntekijällä on keskimäärin 70 asiakkuutta. Kaikkien lankojen käsissä pitäminen on lähes mahdotonta. Toisaalta työ sosiaalihuollossa edellyttää vankkaa ammattitaitoa, joka tulee vasta useamman vuoden kuluttua.

Kolmantena suurena kysymyksenä näen lakiuudistuksen sovittamisen vasta tuloillaan olevaan sote-uudistukseen. On sinänsä erikoista, että näinkin suurta lain uudistamista on käsitelty kokonaan omana kokonaisuutenaan, irrallaan soite-uudistuksesta. Monet kunnat toivoivatkin, että lain uudistaminen olisi jäänyt odottamaan soite-uudistuksen loppuratkaisua erityisesti järjestämislaista. Minusta tämä ajatus on ymmärrettävä, mutta jos näin tehtäisiin jäisimme odottamaan uuden sosiaalihuoltolain kanssa melko pitkäksi aikaa. Lisäksi eripuraa ministeriön ja kuntaliiton välillä ovat jälleen tuoneet kustannuslaskelmien erot.

Positiivisena asiana näen ehdottomasti lain tuomat mahdollisuudet oikea-aikaiseen perheiden auttamiseen sekä turhan juoksuttamisen välttämiseen. Ammattitaitoisten sosiaalityöntekijöiden saamiseen tämä laki ei sen sijaan vaikuta. Sen ongelman kun joku ratkaisisi ansaitsisi melkoisen suuren huomionosoituksen.

Jääkäämme siis kuulolle miten uudistus lähtee kunnissa liikkeelle ja millaisiin haasteisiin käytännön toteutuksessa tulemme törmäämään.