Verta, hikeä ja kyyneleitä

  Olen nuoruudessa kokeillut monia eri harrastuksia; partiota, mimmifutista, pitkän matkan juoksua, taitoluistelua ja lopulta pisimpään kilpauintia. Ja varmaan muitakin, jotka eivät mieleen enää muistu. Vaikka jonkinlainen juoksuharrastuspohja minulla on siis olemassa, olen aina inhonnut juoksua. Rehellisesti sanottua jalkapallo ja juoksu ovat ehkä maailman tylsimmät lajit (anteeksi vaan kaikille futareille..) Inhokkini ovat lisäksi jännehypyt, porkkanalaatikko ja kauluspaitojen silittäminen. Ne vaan eivät yksinkertaisesti nappaa.

Jouduin kohtamaan kummitukseni, kun naapurin rouva asetti tavoitteekseen naisten kympin ja hankki sitä varten ohjelman viime maaliskuussa. Hän houkutteli minua mukaansa. Meinasi ensin lentää purkka Hämäläisen nenästä. Juoksemaan? Minä? No, faktahan on, että naapuria huonompi ei voi olla missään. Joten pitihän sitä nyt sentään yrittää ja tarvittaessa kehitellä sopiva tekosyy, ettei kieltäytyminen vain näytä siltä, että olisin laiska. Lisäksi raskauskilot lilluvat uimarenkaina (useina) vyötäröllä – istuvat kuin perkeleet, niin kuin ilkeästi tupataan sanoa. Voidaan todeta, että motivaatio oli ihan kohillaan.

Lähdimme siis noudattamaan ohjelmaa. Kumpikin suhteellisesti samoilta tasoilta – eli melko surkeilta kai. Ensimmäiset juoksukerrat olivat yksinkertaisesti ärsyttäviä. Lenkkari hiersi, hengästytti, pisti ja depressio vaivasi. Miten minä, ennen hyvinkin reipas liikkuja, olin unohtanut itseni vauvavuosien aikana. Missä oli minun, perheenäidin (eli perheen PÄÄN) oma jaksaminen, kunto ja hyvä olo on? Tunnustin sairastuneeni tyypilliseen äitisyndroomaan. Muut ensin. Minä sitten joskus.

Tuumasta lenkille..

Kevään edetessä lenkit pitenivät ja niistä muodostui todellisia henkireikiä. Lähdimme usein vasta ilta yhdeksältä raikkaaseen ilmaan tuulettamaan päätä. Lenkkiä odotti koko päivän. Lenkit olivat minulle terapiaa halvimmasta päästä. Lopulta pisimmät lenkit alkoivat olemaan jo kahdeksan kilometriä, joka omalla mittapuullani oli paljon. Järkyttävän paljon. Yhtä jaksoista juoksua siis.

Miten siihen kykenin? Tarvitsin tsempparin. Samantasoisen, mutta innostuneen vierellä juoksijan, joka jaksoi vetää lenkille, silloin kun omat nauhat olisivat jääneet solmimatta. Silloin kun mieli oli musta ja olisi ollut mukavampaa hautautua syvälle peiton alle, tuli muistutustekstari lähestyvästä startista. Kaverin, jonka yllytti ylittämään itsensä, ihan pikkuisen joka kerta, mutta kuitenkin. Hokemaan ”jaksaa jaksaa” ja salaamaan jäljellä olevan juoksuajan silloin, kun tuntui, ettei lenkkari enää kerta kaikkiaan nouse. Tarvitsin kaverin, jolla oli pieni natsiluonne, kuten hänelle eilen muussa yhteydessä totesin. Kerta toisensa jälkeen, jokainen lenkki tuotti valtavan hyvän olon. Paitsi itsensä ylittämisestä, myös siitä, että minulla on hänen kaltaisensa ystävä. Hän ei ehkä itse edes ymmärrä, miten iso vaikutus hänen roolillaan minulle oli. (Ehkä luettuaan tämän blogin hän ymmärtää :D)

Hänen kaltaisia ystäviä me kaikki tarvitsemme. Tsemppaamaan, tukemaan ja piiskaamaan. Seuraksi sadattelemaan miesten typeryyksiä, lasten kiukutteluja, työelämän epäoikeudenmukaisuuksia tai purkamaan elämänlangan sotkuja. Tarvittaessa hidastamaan omaa vauhtia päästäkseen ystävän kanssa samaan rytmiin.

Samaa tukea tarvitsen kunnallisvaaleihin valmistuessa. Omat tunteet vaihtelevat pelosta innostukseen. Epävarmuudesta varmuuteen siitä, että olen ihan oikealla tiellä. Katunut en kuitenkaan ole kertaakaan, mutta tällaisena aikana, tällaisessa taloustilanteessa ehdolle lähteminen ja itsensä likoon paneminen ei ole yksiselitteinen juttu. Onpa välillä käynyt mielessäkin, miksi juuri nyt ja tässä tilanteessa? Kun ei voi luvata mitään varmaksi.

Talouden realiteetit eivät anna aihetta kosiskella äänestäjiä kunnallisessa päätöksenteossa seuraavalla kaudella. Mukavia päätöksiä ei tule olemaan ja vahvuutta pitää löytyä. Pitää löytyä naapurin rouvan kaltaisia tukijoita, tsemppareita ja kuuntelijoita myös itselleen. Olen onnekseni heitä löytänytkin niin puolueesta kuin sen ulkopuoleltakin. Kokoomuksessa ei ole ollut tapana pelätä vastuunkantoa. Ilahduttavaa on, että kanssani ehdolle on lähdössä myös monia muita uusia. Vanhoja ja nuoria. Me kaikki olemme samassa veneessä, ehkä nyt hieman epävarmoina, mutta vakuuttuneina kuitenkin siitä, että hartiamme kestävät repun kantamisen. Jos ei ihan yksin niin yhdessä ainakin. Kiitos siis naapurin rouvalle ja niille, jotka ovat tukensa minulle kertoneet. Oli sitten oma puoluekanta mikä tahansa. Yhteisestä vastuunjaosta ja tulevaisuudesta tässä kaikessa on kyse.